Lumous Gothic Festival 2001-2020
- osa 11: Säätämistä ja tekniikkanillitystä
Kävin aikoinaan muutaman vuoden ajan tasaisesti neuvotteluja erään brittiläisen orkesterin saamisesta Lumoukseen esiintymään. Bändi myi keikkansa itse, mutta en tuntenut yhtyeen johtohahmoa henkilökohtaisesti, joten ensimmäinen yhteydenotto tapahtui bändin taholta. Ensikontaktin jälkeen viestittelyä jatkettiin tasaisesti kummankin aloitteesta. Halusivat kovasti Lumoukseen keikalle ja halvalla kuulemma tulisivat. Kaikki on toki suhteellista ja näkökulmasta riippuvaa, heidän "halpa hinta" oli meille liikaa, mutta jatkoimme kuitenkin keskustelua, koska sinällään artisti kyllä kiinnosti Lumousta. Meidän mielestä tyyristä hintalappua perusteltiin muun muassa sillä ettei heillä ollut treenikämppää ja mikäli aikoisivat saapua keikalle Suomeen heidän täytyisi ensin treenata ja meidän pitäisi silloin maksaa treeniksen vuokra. Lisäksi kyseisen treenipaikan alueella oli tarjolla ainoastaan maksulliset parkkipaikat, joten pysäköintikulutkin täytyisi lisätä keikkapalkkioon.
Yhtyeen muutkin sopimusehdot olivat samaa luokkaa kuin naurettavat treenikämppävaatimukset, joten emme ensimmäisellä kerralla päässeet diiliin. Niinpä neuvottelut jouduttiin aloittamaan seuraavana syksynä uudestaan.
Samaan aikaan niin sanottu ”pyöröovi”-ilmiö tuntui käyvän bändin kokoonpanossa ja milloin ei sitten oltu kuitenkaan keikkakunnossa tai muuten vaan tuntui tulevan viime hetkellä jotain hämminkiä tai vaihtoehtoisesti minä päätin keskustelun bändin ilmoitettua taas mitä ihmeellisimmistä järjestäjälle koituvista lisäkuluista. Sopimukseen ei siis päästy seuraavallakaan kerralla ja sitten taas aloitettiin keskustelut nollapisteestä syksyllä.
Vihdoin koitti kuitenkin se kevät kun yhteisymmärrykseen oikeasti päästiin. Matkakulujen osalta vähän väännettiin, mutta muutoin rahaneuvottelut olivat ihan sopuisat. Sitten alkoi viilaus, eikä kyseessä ollut mikään ihan vähäinen ehtojen fiilistely ja tarkastelu.
Ensin bändin esiintymisajasta tuli sanomista. Showtime puolilta öin oli aivan liian myöhäinen aloitusajankohta, kun bändi oli sitä mieltä ettei silloin olisi enää ketään paikalla ja halusivat nousta lavalle viimeistään kello yhdeksältä tai mieluummin jo lopetella settiään siihen aikaan. Koitin kertoa ettei orkesteria olisi vielä tuolloin ketään katsomassa, kun klubin ovetkin aukeaa vasta yhdeksältä ja paikka on auki neljään. Seurasi itkua ja kitinää, mutta pikku jupinan jälkeen hyväksyivät kuitenkin aikataulutukseni.
Päästiin kohtaan pääsylipun hinta, joka oli ehdottomasti liian alhainen (asia josta olen toki edelleen periaatteessa samaa mieltä että Lumouksessa oli koko festivaalin historian ajan todella halvat lipunhinnat, mutta epäilin ettei olisi odotettavissa kovin suurta yleisöryntäystä esimerkiksi viidenkympin lipuilla). Tämä tuntui olevan selvästi isompi ongelma kuin soittoaika. Perusteluna oli se että liian halpa lipunhinta laskee bändin arvoa muiden silmissä. Heitin sitten vastapalloon väitteen ettei tyhjälle salille soittaminen sekään varsinaisesti bändin statusta kovin korkealle nosta.
Hospitality rider oli alkoholitarjoiluiden suhteen ns. mallia laaja. Bändi kyllä urhoollisesti myös koitti kaiken nestetankkauksen hoitaa (ja ihmettelen vielä tänä päivänäkin miten soittajat saatiin keikan jälkeisenä aamulla hereille ja paluumatkalle kohti Vantaan lentokenttää, kun vielä yöllä hotellilla artistien kunto oli aika finaalissa).
Vuoroon tuli tekniikkaraideri ja ensimmäinen kompastuskivi kohdassa kitarakamat. Mikään muu styrkkari ei kelvannut kuin Mesa Boogien vahvari ja mieluusti myös saman valmistajan kaappi 4x12” kartioilla. Ei käynyt Marshallit eikä missään tapauksessa tullut kyseeseen mikään Peavey, Fender tai Hughes & Kettner, jollaisten vahvistinten kohdalla olisin tiennyt mistä suunnasta lähteä kyselemään. Vain Mesa Boogie jyräsi oikealla soundilla ja sellainen piti nyt jostain löytää. Tässä kohtaa jokainen kitaristi tietää mistä puhutaan, sellaisista halvimmillaan parin tonnin stäkeistä ja yleisimmät mallit liikkuvat selvästi kalliimmissa hintaluokissa. Ei tuollaisia ollut Tampereen soitinliikkeissä hyllytavarana eikä näillä kulmilla tuolloinkaan ollut mitään backline rentalia josta laitteen voisi vuokrata. Kävin läpi suunnilleen kaikki tuntemani kitaristit ja kyselin heiltä lisää kontakteja. Kamat löytyi lopulta lähempää kuin uskoinkaan, nykyisin Huoran kitaristina tunnettu Pekkosen Paavo omisti Mesat ja suostui pikku korvauksella omiaan lainaamaan. Check!
Tämä vaatimus osoittautui Mesan kitarasettiä suuremmaksi ongelmaksi. Tuplapedaalien yleistyttyä kukaan tuntemani rumpali ei enää käyttänyt kahta basaria. Pitkän metsästyksen jälkeen rumpalimme Alarik kertoi saavansa tuplasetin vuokralle eräältä Euroviisuissakin esiintyneeltä soturiorkesterilta, mutta hintapyyntö oli meidän budjetille aika suolainen. Vaan ei autanut itkut markkinoilla ja niin me sovittiin diilit. Viime hetkellä kyseisen orkesterin rumpalille osui kuitenkin joku studioreissu ja rummut meni siinä samalla. Hätäratkaisuna Alarik lupasi tuoda paikalle molemmat omat rumpusettinsä ja rakentaa tuplasetin niistä. Toki kyseessä olisi keskenään eri väriset ja eri kokoiset rummut, eli näyttäisi rumalta mutta täyttäisi ehdot. Näillä mentiin. Check!
Lumouksen aika koitti ja järjestelykiire oli päällä. Ajoin festarin avauspäivänä juuri erästä toista brittiläistä bändiä pikkubussilla kohti heidän soundcheckiaan kun puhelin soi. Soittajana oli tarinamme orkesterin pomomies. Kertoi sairastuneensa ja halusi peruuttaa keikan. Iski hienoinen ketutuspaniikki ja ilmoitin vaativani lääkärintodistukset tai vaihtoehtoisesti laittaisin laskut lennoista, hotelleista ja kaikista muista kuluista sekä lupaan kertoa kaikille tutuille järjestäjille asiasta. Vähän aikaa puhuttiin isoilla kirjaimilla ja puhelun lopuksi sain lupauksen bändin saapumisesta Suomeen ilman pomomiestä. Paska juttu, mutta tyhjää parempi.
Pikkubussin takapenkiltä kuului naurua ja kysymys: ”Sairastuiko taas? Kuten aina. On tunnetusti niin lentopelkoinen kaveri että ”sairastuu” aina edellisenä päivänä, jos matkaa pitää taittaa lentokoneella”. Mieleen tuli melkoinen liuta kirosanoja.
Seuraavana päivänä olin bändiä vastassa Klubin terassilla ja yllätyin kun bussista nousi kuin nousikin täysilukuinen orkesteri, mutta kitaristina oli päivän varoitusajalla vaihdettu tuuraaja. Normaaliin tapaan oli pieni kiire päällä ja soittajat vietiin bussista suoraan soundcheckiin. Omia kiireitä helpottaakseni olin ottanut ylimääräisiksi lavateknikoiksi Two Witches-kitaristi Marko Hautamäen ja rumpalimme Alarikin.
Ensin luokseni saapuu epäuskoisen näköinen Marko kysyäkseen oliko Briteille todellakin vaadittu nimenomaan Mesa Boogien kamat. Kerroin näin olevan ja ilme muuttui entistä epäuskoisemmaksi. Ei kuulemma ollut kyseinen kitaristisankari satavarmasti koskaan soittanut Mesan styrkkarilla, kun ihan jokainen toiminto kyseisestä laitteesta piti alusta saakka esitellä ja kitaristia opastaa käytössä.
Seuraavaksi kertoi Alarik yhtyeen rumpalin nousseen lavalle ja leppoisaan tapaan tiedustellut rummuista. Oli kysellyt tietääkö Alarik tarvitseeko joku illan orkestereista ihan oikeasti tuplabasaria? Ja voisiko asian selvittää mitä pikimmin, koska kyseinen rumputaiteilija ottaisi mieluimmin tuon ”ylimääräisen” basarin pois jo ennen soundcheckia, kun se näyttää niin typerältä eikä ainakaan hänellä ole sellaiselle mitään käyttöä.
Tuossa vaiheessa en jaksanut enää miettiä muuta kuin ettei onneksi oltu saatu niitä luvattuja vuokrarumpuja lainaan.
Mutta lopputuloksena oli hieno keikka, itsellä parempi fiilis ja muistaakseni tuolla kertaa meni ihan hyvin lippujakin kaupaksi. Bändin lähestyttyä seuraavina vuosina uuden keikan toivossa onnistuin kuitenkin aina keksimään jonkun hyvän syyn kieltäytyä kunniasta.
-Jyrki Witch
No comments:
Post a Comment