Tampere Goth City -osa 14:
Two Witches – varhaisvuodet 1987-1990
Two Witches täyttää pyöreät 40 vuotta syksyllä 2027. Neljä vuosikymmentä ilman taukoja, ei näyttäviä ”viimeisiä kiertueita” tai rahat-pois-comeback-rundeja, vaan vuodesta toiseen omaan rauhalliseen tahtiin keikkailua ja levytyksiä. Yhtye on soittanut satoja keikkoja, esiintynyt liki 30 maassa ja neljällä eri mantereella. Two Witches on nähty lavoilla niin Leipzigin Wave-Gotik-Treffenillä, Puolan Castle Partyssa, Englannin Whitbyssa, Los Angelesin Gothic Festivaaleilla kuin pienillä rokkiklubeillakin. Erityisesti Latinalaisessa Amerikassa yhtye on ollut kulttisuosiossa jo 90-luvun puolivälistä saakka ja niillä markkinoilla Two Witches on käynyt esiintymässä useampaan kertaa. Levyjä on julkaistu eri puolilla, usein goottirockiin erikoistuneiden levy-yhtiöiden, kuten Cleopatran (USA), Talithan (Saksa), Nightbreedin (Englanti), Shadowplayn (Venäjä) ja Deeplandin (Brasilia) toimesta.
Vuonna 1987 Two Witches oli kuitenkin vain yksi tuhansista aloittelevista yhtyeistä Suomessa ja samalla eräs harvoista kotimaisista scenemme edustajista. Bändi, jolla oli enemmän intoa kuin taitoa.
Minä olin juuri päässyt armeijasta ja kyseessä taisi olla ensimmäisiä intin jälkeisiä iltoja vapaalla, kun tapasin penkkari-iltaa viettäneen Anne Nurmen paikallisessa yökerhossa. Päädyttiin mun luokse jatkoille ja muutettiin käytännössä siitä suoraan yhteen asumaan. Meillä oli musiikkijuttujen suhteen hyvin samankaltainen ajatusmaailma, kuunneltiin samoja bändejä Depeche Modesta Siouxsie & the Bansheesiin ja erityisesti The Jesus and Mary Chainin debyyttialbumi Psychocandy oli iso juttu molemmille. Kun Musta Paraati oli jo hajonnut, eikä Päät tai Shadowplay olleet kovin aktiivisia, pohdittiin mitä kotimaista bändiä fanitettaisiin niin kovasti, että ryhdyttäisiin kiertämään yhtyeen keikoilla kaupungista toiseen. Päätettiin sitten perustaa sellainen itse.
Annella ei ollut minkäänlaista kokemusta bänditoiminnasta, mutta oli kotona opetellut jonkin verran soittamaan koskettimia. Minä en osannut soittaa oikeastaan mitään, mutta olin laulanut muutamissa pikkubändeissä, joista Kainot Pojat oli päässyt jopa paikalliskeikkatasolle.
Puhutettiin mukaan Annen tutut, kovina The Cure-faneina tiedetyt Jukka ja Kari soittamaan kielisoittimia, sekä oma kaverini Tammentien Marko rumpuihin. Vielä etsiessämme treenikämppää, Kari ja Jukka jäivät yllättäen pois ja perustivat omaan Happy Ever After -bändiinsä.
Ensimmäiseksi piti löytää jotain soittokamoja, kun kukaan meistä ei omistanut mitään laitteita ennestään. Soittimet olivat tuohon aikaan niin kalliita, ettei meille tullut mieleenkään hankkia mitään uusina soitinkaupoista. Meidän onneksemme Advanced Art oli juuri uusimassa laitteistoaan, joten päädyimme ostamaan heiltä ylijääneen patterikäyttöisen Korg Poly800-syntikan ja vanhan miksauspöydän. Lukionaikainen koulukaverini oli joskus ostanut käytettynä jonkun halvan 70-luvun kitaravahvistimen, mutta kun ei oppinut soittamaan kitaraa, antoi vahvarin mulle lähestulkoon ilmaiseksi. Laite oli aika huonossa kunnossa ja äänenvoimakkuudeltaan tehoton, mutta jotain siitäkin sai vielä mikrofonin avulla huudettua läpi. Eihän se toki pitkään lauluja kestänyt, mutta minulla ei ollut vielä siihen aikaan tietoa, ettei kitarastyrkkarit ylipäätään kestä lauluvahvareina. Ostin myös vanhan jousikaikulaitteen. Se oli kyllä hieno peli, toimi pattereilla ja kaiun kokoa pystyi säätämään yksinkertaisesti jousta kiristämällä. Harmi, että tuo laite on vuosien varrella hukkunut jonnekin.
Markolle löytyi sekalainen setti rumpukamoja kaveriltaan Saaren Makelta (ex-Pyhät Nuket/ Tampere SS). En enää muista maksoiko tuosta kasasta mitään, mutta jostain kellarikomerosta Pispalasta kävimme niitä hakemassa. Rumpusetti sisälsi ainoastaan yhden etutomin, lattiatomin, virvelin ilman mattoa, kaksi rikkinäistä peltiä telineineen ja bassarin, josta puuttui kuitenkin poljin. Penkkiäkään ei ollut, mutta toisaalta myös Maaseudun Tulevaisuuden ja The Stray Catsien rumpalit soittivat seisaaltaan ja ajateltiin, että se voisi olla tyyliseikka meilläkin. Kun lisäksi ainoastaan Anne osasi soittaa edes välttävästi, niin tuollaiset pikkuseikat kuin puutteelliset laitteet ei meitä muutenkaan haitanneet ja päädyttiin ratkaisuun, että bassaria voi tarvittaessa aina välillä potkaista suoraan jalalla.
Saatiin ystäviemme Neuvosen Peten ja Advanced Artin Otto Aanmaan (tuolloin vielä Kuusinen) avulla treenis yhdestä Tampereen linja-autoaseman kellarissa sijainneista nuorisotilojen bändikämpistä. Jaettiin huone yhdessä Garbagemenin kanssa. Oltiin molemmat orkesterit varmasti melkoisen outo näky noilla treeniksillä, kun lähestulkoon kaikki muut bändit soittivat joko heviä tai perinteistä Manserockia. Edes yhtään hardcorea tai vanhempaa punkkia soittanutta bändiä ei tuolla siihen aikaan treenannut.
Poly800 syna toimi siis tarvittaessa pattereilla, mutta kaupassa mukana tuli myös virtalähde ja pohdittiin himassa, ettei varmaan ole hapettumisen pelossa fiksua jättää pattereita laitteeseen sisälle. Tuon aikaiset peruspatterit tuppasivat hapettumaan nykyisiä nopeammin. Tyhjennettiin vanhat paristot pois patterikotelosta ja seuraava päivänä treeneissä huomattiin sen olleen melkoinen virhe. Laite itsessään toimi tarvittaessa kyllä pelkän verkkovirran varassa, mutta patterien poisto tyhjensi samalla syntikan muistin ja samaa tietä kaikki soundipankin tiedot. Saatiin kaivettua laitteesta kuuluville vain yksi jousisoundi, jota ei sitäkään onnistuttu säätämään aivan täysin vireeseen ja pari efektiääntä. Näiden varassa ryhdyttiin sitten säveltämään biisejä.
Päädyttiin bändinimeen Noidat ja alettiin triona työstämään materiaalia koruttomalla orkestraatiolla (epävireinen) syntikka, (vielä epävireisempi) laulu ja jämärummut. Ideana poikkitaiteellinen kokonaisuus runoja, teollisuusmeteliä, goottirockia ja outoja kokeiluja. Puutteet soittotaidossa ja soitinarsenaalin rajallisuus tekivät jo lähtökohtaisesti mahdottomaksi coverien esittämisen, joten oli pakko säveltää alusta lähtien omaa tuotantoa.
Heti ensimmäisissä treeneissä syntyi improvisaatiopohjalta biisit Pimeyden jousi ja Kaatopaikka, joista äänitettiin samana iltana noilla kaupungin treenikämpillä valvojana olleen Otto A:n toimesta demot c-kasetille. Tärkeimmät vaikutteet musiikillisesti löytyivät akselilta Coil – Einstürzende Neubauten. Haluttiin olla mahdollisimman erilaisia, eikä missään tapauksessa soittaa metallia tai tyypillistä Suomirokkia.
Loppusyksystä 1987 olimme saaneet sovittua ensimmäisen keikan alkuvuoteen, kun Marko ilmoittikin jäävänsä pois bändistä, koska omien sanojensa mukaan rokkitähteys ei ollut hänen juttunsa. Päätettiin jatkaa Annen kanssa duona ja vähän sen jälkeen mietittiin uutta nimeä yhtyeelle. Yhtenä vaihtoehtona oli ”Kaksi noitaa, kissa ja luuta”, mutta todettiin se liian pitkäksi ja kömpelöksi. Biisien lyriikatkin oli jo vaihtuneet englanninkielisiksi, joten nimi päätyi nykyiseen muotoonsa Two Witches. Tiedettiin toki, että englannin kielessä ”witch” on feminiini hahmo, mutta esimerkiksi Witch & Wizard ei kuulostanut meidän mielestämme toimivalta nimeltä ja toisaalta suomeksi käännettynä termillä velho on aivan eri merkitys kuin noidalla. Sen lisäksi Suomessa noituudesta syytettiin ja tuomittiin enemmän miehiä kuin naisia, joten noitina jatkettiin. Toisaalta tuohan oli kuitenkin vain bändin nimi, ei kukaan varmasti mieti onko 10000 Maniacs -orkesterin keikoilla 10000 soittajaa lavalla.
Markon lähdettyä orkesterista hankin Roland TR-707 -rumpukoneen, jonka muutaman kuukauden jälkeen vaihdoin Yamahan RX5 -laitteeseen. Kun lisäksi Otto avusti taustojen teossa, ei meidän tarvinnut peruuttaa jo sovittua ensimmäistä keikkaamme.
Järjestimme 3.3.1988 Tampereella Black Celebration -klubilla erityisen Live Celebration -illan. Esiintymässä oli meidän lisäksi goottirockia soittanut oululainen Russian Love, synapoppiin suuntautunut DD ja illan pääesiintyjänä Advanced Art. Meillä oli valmiina neljä biisiä, joten soitettiin sensuroimatta koko katalogi läpi. Lisäksi illan viimeisenä ohjelmanumerona yhdessä Advanced Artin kanssa sellainen hieman Keba-tyylinen versiointi Uriah Heepin Lady in Blackin suomennoksesta Nainen tummissa. Oli helppoa aloittaa keikkailu omalla kotikentällä ja valmiiksi kiinnostuneen yleisön edessä. Rumban live-arvostelussa Two Witchesin kerrottiin olleen illan ”omaperäisin ja kokeilevin”, lisäksi mainittiin ”tyylikäs ja dramaattinen lavaliikehdintä”.
Anne Nurmi ensimmäisellä Two Witches-keikalla Black Celebration-klubilla 3.3.1988
Kesällä 1988 avasimme Annen kanssa Kehräsaareen oman vaate- ja levykaupan nimeltä Darklands. Liikkeen maanalaisessa varastotilassa oli hyvin tilaa myös treenikämpälle, joten roudasimme vähäiset soittokamamme linja-autoaseman kellarista Tammerkosken toiselle rannalle ja saimme soitella miettimättä täyteen buukatun treenikämppäkollektiivin vähäisiä soittovuoroja. Öisin oli lisäksi koko rakennus täysin tyhjä, joten myöhään venähtäneet treenit eivät häirinneet edes naapureita.
Kasetin saamasta positiivisesta vastaanotosta innostuneina päätimme perustaa oman levy-yhtiön Darklands Records ja julkaista ensimmäinen oikea äänilevy. Syksyllä 1988 marssittiin yhdessä Advanced Artin soittajien kanssa uuteen Fugazi-studioon Tampereen Hämeenpuistoon. Studio sijaitsi kahdessa pienessä huoneessa asuinkerrostalon pyöräsuojassa. Studioaikaa EP:n äänityksiin ja miksauksiin oli varattuna yhteensä neljä tuntia. Advanced Artilla oli edes hieman enemmän kokemusta äänityksistä, mutta Two Witches oli ylipäätään ensimmäistä kertaa studiossa, eikä äänityksistä vastannut studion omistaja liiemmin arvostanut kummankaan bändin musiikkia. Ainakin rehellinen kommentti: ”Miksi ihmeessä kukaan haluaisi julkaista tällaista”, kertoi selkokielellä äänittäjän mielipiteen.
Advanced Artin Vince auttoi meitä konepohjien ohjelmoinnissa, joten lyhyestä studioajasta huolimatta selvisimme äänityksistä ja miksauksista. Kelanauhalle saatiin talteen kaksi biisiä kummaltakin yhtyeeltä. Advanced Artin levypuoliskolle äänitettiin biisit Black Roses ja No Answers No Solutions, sekä Two Witches omalleen biisit Pimeyden jousi ja Cat’s Eyes/Nazgûl. Tuo viimeisin kahden biisin yhdistelmä nimettiin vitsinä megamiksaukseksi, kun erilaiset tanssimiksaus- ja vastaavat maxisinglet olivat tuolloin muodissa ja oltiin ihan varmoja, ettei koskaan päästäisi tekemään toista levyä ja haluttiin saada kaikki kolme biisiä julkaistuksi. Jälkikäteen mietittynä idea oli ihan helkutin tyhmä.
Varsinkin Two Witches -biiseissä kuulee kiireen ja studiotyöskentelyn kokemattomuuden liiankin selvästi, mutta lopputuloksena oli Darklands Recordsin ensimmäinen vinyyli, neljän biisin yhteis-EP.
Levyt prässättiin Finnvoxin tehtaalla ja rahaa säästääksemme päädyimme julkaisuun ilman oikeita painettuja etikettejä. Kannet tehtiin paikallisessa offset-kopiopainossa. Niitä sitten Annen ja Janan kanssa kaupan takahuoneessa leikattiin kansi kerrallaan A3-valokopioista oikeaan kokoon ja sullottiin levyjen suojapusseihin. Samalla liimailtiin Janan printtaamista tarra-arkeista itsetehtyjä etikettejä sinkkujen keskiöihin.
Foto: Jana
Tuon ensimmäisen vinyylijulkaisun kunniaksi järjestettiin 5. lokakuuta oikeat levynjulkkarit Black Celebrationin yhteydessä ja molemmat yhtyeet tietenkin nähtiin tuolloin esiintymässä.
Russian Love kutsui meidät vastavierailulle kotikyläänsä Haapavedelle. Soitettiin edelleen triona, Jana toisena kosketinsoittajana ja perkussionistina parin Bossin Dr. Pad -sähköpädin kanssa. Tuolloin reilun 400 kilometrin matka ensimmäiselle keikalle pois kotikaupungista tuntui kuin olisi lähtenyt ulkomaille soittamaan.
Niin, ulkomaille, sinne mekin halusimme, vaikka sitten kadulle soittamaan. Tajusimme aika varhaisessa vaiheessa, ettei meille löytyisi markkinoita Suomessa. Olimme ihan liian marginaalissa, joten pohdittiin marginaalienkin olevan isompia maissa, joissa asuisi enemmän ihmisiä. En ollut myöskään matkustellut juuri lainkaan, joten reissuun lähtöön oli kova polte. Oli sellainen asenne, että tarvittaessa mennään vaikka veivaamaan kadunkulmiin ja hattu maahan kolehtia varten.
Kun ensimmäistä vinyyliä liikkui paremmin kuin olimme uskaltaneet odottaa, seuraava yhteislevy nauhoitettiin ja julkaistiin heti edellisen perään. Tällä kertaa studio oli jopa Fugazia kotikutoisempi, Advanced Artin Vincen tuttavan Seppo Lahtisen kellaripommisuojassa, mutta studioaikaa oli sentään varattu bändiä kohden kokonainen päivä kummallekin. Ei Lahtisen Seppokaan sen kummemmin Two Witchesin musiikillisiin tuotoksiin ihastunut ja biisien miksausvaiheessa referenssisoundia etsiessään luukutti kaiuttimista lähinnä tamperelaisen Doobie Twistersin bluesrockia. Mutta Vince tuli Sepon kanssa hyvin toimeen, joten äänitykset saatiin aikataulun puitteissa narulle.
Meidän osuutemme EP:stä oli Cat’s Eyes uutena versiona ja Child, jossa Jana lauloi taustoja ja Vince soitti kitaraa ja saksofonia. Kaikkinensa olimme ihan tyytyväisiä tuotokseen, ainakin se oli meidän osaltamme iso parannus debyyttisinkkuun verrattuna.
Tilasimme Finnvoxin levytehtaalta kakkos-EP:stä 350 kappaleen painoksen. Kannet painettiin edelleen valokopioina ja ensimmäisen yhteislevyn tapaan kumpikin yhtye sai oman kansipuoliskon. Jana printtasi jälleen omatekoiset etiketit äitinsä työpaikalla ja niitä sitten itse liimailtiin käsin levyjen keskiöihin. Kansia on liikkeellä kolmea erilaista. Niistä yleisintä, eli ns. perusversiota valkoisella paperilla tehtiin 200 kappaletta, siniselle paperille painettuja oli 100 ja lopuksi vielä erilaisella valokuvalla varustetun Two Witches-kannen sai osakseen 50 vinyyliä.
Tuo jälkimmäinen yhteis-EP sai selvästi parempia arvioita kuin edeltäjänsä, kruununa mediavaikuttaja Alex Niemisen sinkkuarvostelu Soundiin, jossa levylle annettiin arvonimi ”Kuukauden vaihtoehtoinen kotimainen single”. Tuolloin siis kussakin Soundin numerossa singlearvostelija valitsi jonkun levyistä ”Kuukauden ulkomaiseksi singleksi” ja ”Kuukauden kotimaiseksi singleksi”, sekä silloin tällöin joku julkaisu sai erityismaininnan ”Kuukauden vaihtoehtoinen single”.
Alex Nieminen (Soundi): ”Two Witchesin ja Advanced Artin EP on varsin tervetullut yllätys suomalaisessa musiikkikentässä. Oman diggarialueensa ylittämiseen näillä bändeillä tuskin on mahdollisuuksia, sen verran synkkää ja ehdotonta EP:n tavara on, mutta tavallaan juuri tuo oma absolutismi ja omien sääntöjen mukaan pelaaminen tekee musiikista, jonka kaltaisesta en yleensä ole lainkaan kiinnostunut, varsin myönteisen poikkeuksen.”
Sundholm (Rumba): ”Tampereen syntikkaklubi on jälleen kerran pistänyt koneella koreasti. ”Erään ystävän kellarissa” äänitetty EP on kaikkea muuta kuin löysää suhinaa, kotikutoista napsuntaa ja datanomin ohjelmointia. Itse asiassa Darklands Recordsin tuote valloittaa valmiudellaan ja vissillä näkemyksellään. Two Witches puolestaan sätkättää enemmän dance floor -linjalla, jopa potentiaalisten maksi- ym. miksausten tiellä. Huolellista ja hiottua kaikki tyynni… Korjatkaa tulevat keräilyharvinaisuudet parempaan talteen.”
Toisenlaisia näkemyksiäkin toki löytyi, kuten Rumban Santtu Luoto omassa arvostelussaan kiteyttää: ”Maisemansa on repaleisesta, jo puhkikatsotusta b-kauhuelokuvasta, sielunliikkeensä lobotomialeikkausta odottavan, Kafkaan seonneen pikkurikollisen ja tunneköyhyytensä keskitysleirin komendantin. Siis: jos aiemmin puhuimme tunteen ja voiman yhteiselosta, on näillä sankareillamme mustaa myrskyä, mutta tunne, se puuttuu – ja jättää näin ollen taas vajaaksi toisen laidan. Tietenkin tätä kuuntelee mieluummin kuin muovisankareiden keinoräkätystä, mutta minä perään koko kirjoa!”
Tampereelle avattiin elokuussa 1988 uusi keikkapaikka, sittemmin legendaarisen maineen ansainnut Tullikamarin Klubi. Olimme ensimmäisten joukossa järjestämässä Klubille keikkoja. Tullikamarista muodostui vuosien mittaan eniten soittamamme keikkapaikka, nousimme Klubin lavalle yli kymmenen kertaa jo Annen aikakaudellakin joulukuuhun 1993 mennessä.
Ensimmäisen kerran soitimme Klubilla joulukuussa 1988. Kokoonpanossa tapahtui muutoksia, kun Jana vaihtui Ritaan ja Vinceen. Keikan lämppäreinä esiintyivät psychobillyn paikalliset pioneerit Garbagemen ja noisecorea soittanut Mafia. Hoidimme kaikki järjestelyt itse, joten lipputuloista saatiin kuitattua kaikki illan kulut.
Julkaisimme keväällä pienen painoksen VHS-kasettia noista Oton kuvaamista ja editoimista promovideoista. Rumban Sundholm mainitsi arvostelussaan, että ”ideoiden, käsiksen, toteutuksen ja viimeistelyn puolesta Proud-Videon valmistama nauha tasapainottelee ammatti- ja puoliammattilaistyön välimaastossa. Joka tapauksessa pienet yliampuvat alleviivaukset ja teknokikkailut poislaskien video nauttii vähintäänkin arvosanaa hyvä.”
Neljän hengen kokoonpanolla osallistuttiin alkuvuodesta 1989 Tullikamarin Pakkahuoneella järjestettyyn bändikisaan. Vaikka olin jo tuolloin ja olen edelleen sitä mieltä, ettei musiikki ole mikään hiihtokilpailu, bändikisa tarjosi kuitenkin mahdollisuuden keikkaan ja pääsyn soittamaan Pakkahuoneen isolla lavalla. Kilpailuun osallistuneista orkestereista muistan äänilevyille asti päätyneet Jeanne D’Arcin ja Pretorian. Sijoituimme sarjaan ”ynnä muut”. Tuomareiden arviossa ihmeteltiin, oliko kontaktittomuus soittajien kesken tarkoituksellista. Ei kait me toisillemme oltu soittamassa, vaan yleisölle.
Vaikka Two Witches toimi yhä konepohjilla ilman rumpalia tai basistia, musiikillisesti aloimme vähitellen liukua yhä enemmän rokkibändiksi. Osin siitäkin syystä halusimme kolmannella EP:llä muutosta aiempaan ja toiselle levypuoliskolle valikoitui oululainen Russian Love. Heilläkin oli oma pieni levy-yhtiönsä, Break the Records, joten toisena syynä yhteisjulkaisuun oli kulujen jakaminen kahdelle eri taholle.
Äänitykset tehtiin keväällä, mutta julkaisu viivästyi kesän puolelle. Vinyylien painosta nostettiin taas, nyt jo 400 kappaleeseen ja levy oli Russian Loven osalta melkoinen arvostelumenestys. On kyllä rehellisesti myönnettävä, että Two Witchesin biisit ovat aika kammottavaa kuunneltavaa. Aiempaakin pienemmällä budjetilla ja edelleen hyvin kotikutoisesti tehdyt äänitykset kuuluvat epäilemättä yhtyeen uran heikoimpiin hetkiin. TV2:n studiolla töissä ollut tuttavamme lainasi luvatta kelanauhuria Tohlopista ja äänitykset tehtiin yhden yön aikana Oton työpaikalla videofirman äänityslaitteilla. Russian Loven toiveesta tähän levyyn tilattiin kuitenkin jo ihan oikeat painetut etiketit, vaikka kansien osalta pysyttiin edelleen kustannustehokkaaksi havaitulla mustavalkoisella valokopiolinjalla.
Russian Loven biiseistä arvostelut olivat siis vähintäänkin ylistäviä, jopa siinä määrin että Rumban silloinen päätoimittaja huomautti sitaatissa EP:n arvostelun kirjoittanutta Tarkastaja Miettistä ylisanojen inflaatiosta. Two Witches-puoli sai aivan yhtä ansaitusti hyvin vaihtelevia arvioita. Rumban Sundholm mainitsi omassa arvostelussaan Like Christopher Lee -biisin kuuluvan samaan laskevaan trendiin kuin yhtyeen keikka Down by the Laituri -festivaalilla ja Ratbeat International kiteytti koko homman yhteen lauseeseen: ”hopelessly dated synth goths Two Witches.”
Toisaalta Pertti Ojala kehui Soundissa seuraavasti; ”Kimppaeepee on kattauksen kiinnostavin pienkustanne. Molemmat yhtyeet tekevät pitkälle mietittyä, huolellista musiikkia omilla ehdoillaan…/ Two Witches luo rauhallista kummitusmusiikkia. Sekoilevat kitarat raaputtavat ihoa kananlihalle ja syntetisaattori synnyttää tunnelmaan kuuluvaa taustausvaa…/ Kokonaisuudessaan hyvin perusteltu julkaisu.”
Russian Loven kanssa julkaistu yhteislevy aiheutti särön Advanced Artin ja Two Witchesin läheisiin suhteisiin, erityisesti minun ja Janan välillä, kun Advanced Artin leirissä ei oikein ymmärretty miksi heidät oli sivuutettu. Lopulta päädyttiin yhteisymmärryksessä ratkaisuun, jossa Advanced Art oli vapaa etsimään vakavaraisempaa julkaisijaa tuleville levyilleen. Kuten myöhemmin kävi selväksi, ratkaisu oli varmasti oikea, sillä Advanced Art pääsi Poko Rekordsin tallissa kansainväliseen kulttimaineeseen ja kotimaassakin paljon pidemmälle kuin olisi ikinä onnistunut Darklandsilla.
Pakkahuoneella bändikisassa soitetun keikan jälkeen bändiin liittyi ensin Jakke Hallikainen (Kaaos, Kuolleet kukat) kitaristiksi ja hieman myöhemmin Jakke toi mukanaan basistiksi Juha ”Nappi” Nabbin (Pyhät nuket, Riistetyt, Kaaos, Kuolleet kukat). Muutosten myötä Vince siirtyi lavalta miksauspöydän taakse ja musiikilliset kokeilukaudet alkoivat jäädä taka-alalle, linjan selkiintyessä perinteiseksi goottirockiksi.
Two Witches kesä 1989: Jakke, Rita, Anne, Jyrki (foto: Vince)
Nappi lavalla Turun Submarinassa (foto: Petri)
Selkiytyneen tyylilajin myötä oli tullut aika luopua rumpukoneesta ja jatkossa hoitaa rytmipohja akustisilla rummuilla. Vähän ennen seuraavaa keikkaa Tullikamarin Klubilla, rumpaliksi löytyi Juha Hämäläinen (Kuolleet kukat, Tuomittujen juhla).
Illan lämppäreinä nähtiin jälleen Mafia, sekä irlantilaisesta kansanmusiikista vaikutteensa ottanut Ruby Tuesday. Mikko Kangasjärven omaelämäkerrallisessa kirjassa Jäin yöksi (Mikko Kangasjärvi / Jukka Poijärvi, julkaisija Docendo, 2024) on parin sivun verran tarinaa tuosta illasta, suosittelen tutustumaan.
Tullikamarilla Napin osalta keikka sujui ongelmitta, mutta Jakke oli hieman heikommassa vedossa ja asiasta tuli kommenttia myös talon henkilökunnan puolelta. Lähestulkoon yhteisymmärryksessä totesimme kokoonpanon muuttuvan jälleen, kun Jakke ja Nappi poistuivat paikalta ja samalla orkesterista. Juha halusi kuitenkin jäädä bändiin ja pohtiessamme tilannetta pöydän ääreen käveli rehvakkaalla asenteella varustettu nuori mies, ilmoittaen ”olevansa paljon parempi rumpali kuin Juha.” En muista enää mitä tarkasti vastasin, mutta varmasti jotain tyyliin ”pitäisikö asian kiinnostaa meitä.” Kyseinen nuori mies oli Ari Helin, joka ilmoitti suorasukaiseen tapaan, että hän voisi olla jatkossa meidän rumpalimme ja yllätykseksemme Juha ehti ensimmäisenä vastaamaan huutoon, toteamalla idean aivan loistavaksi, sillä hän oli aina halunnut soittaa ennemmin bassoa kuin rumpuja. Asia oli sillä ratkaistu ja seuraavaa keikkaa lähdettiin treenaamaan kokoonpanolla Anne, Ari, Juha ja minä.
Päätimme Annen kanssa järjestää kaksipäiväiset goottifestarit Tullikamarin Klubilla joulukuussa 1989. Mainostuksessa ja lehtihaastatteluissa tapahtuma kantoi useampaa nimeä, Gothic Festival, Gootti-Rock I ja Goottifestarit, mutta syytä moiseen en enää muista. Bändejä viikonlopun aikana nähtiin seitsemän ja lisäksi oli tietenkin omat DJ:t, sekä Darklandsin levy- ja paitamyyntipiste. Tapahtuma sai aika hyvin ennakkohuomiota, mm. City-lehti teki artikkelin ja pienen haastattelun, paikallislehdet ja -radio mainitsivat asiasta ja koitimme aktiivisesti levittää julisteita keskustan ilmoitustauluille.
Soitimme neljän hengen kokoonpanolla ilman kitaristia Goottifestarien lauantai-illan ja samalla koko tapahtuman viimeisenä artistina. Rock&Roll-fanzine [numero 1/90] arviossa mainittiin Two Witchesin osalta, että ”vaikutteita musiikkiin oli imetty synkemmän pään englantilaisbändeiltä, hetkelliset mielleyhtymät ainakin The Sisters of Mercyyn olivat ilmeisiä. Tässä ei toki ole mitään pahaa, yksinkertaisen hypnoottisten toistuvien sointukulkujen pohjalta rakennetut kappaleet olivat tasokkainta festareilla kuultua tavaraa. Soundit olivat kerrankin (englantilaisten esikuvien mukaan) myös tyylillisesti moitteettomat, selkeät ja muutenkin toimivat sekä J.Virtasen [aka Jyrki Witch] lavaesiintyminen hieman psykopaattisella tavalla karismaattista. Pyyhkeitä noidille tuli laulusuoritusten muuta soittoa huonommasta tasosta sekä kappalemateriaalin hienoisesta yksipuolisuudesta.”
Vuoden 1989 lopulla perustimme parin kaverini kanssa Suomeen ensimmäisen äänilevyjen keräilyyn erikoistuneen lehden, jonka esikuvina olivat Brittien Record Collector ja Spiral Scratch. Kun harvinaisuuksista oli kyse, annoimme lehdelle nimeksi Rare. Lehti ilmestyi neljä kertaa vuodessa ja painosmäärätkin liikkuivat nelinumeroisissa lukemissa. Ensimmäinen numero saatiin ulos alkuvuodesta 1990 ja Raren elinkaari jatkui aina vuoteen 2001 asti.
Kahden ensimmäisen numeron kylkiäisinä jaoimme 7” vinyyli-EP:t, joista ajattelimme muodostuvan ”tulevaisuuden harvinaisuuksia”. Minä otin hoitaakseni noiden levyjen koostamisen ja painoon saattamisen. Sen suuremmin ei tarvinnut muuta toimitusta suostutella ensimmäisen levyn artistien osalta, joten Two Witches oli mukana uudella biisillä The Omen. Kyseisen kappaleen sovitusvaiheessa Juha pohti biisin tarvitsevan ehdottomasti myös kitaraa ja tietävänsä soittotyyliltään biisiin sopivan kitaristin.
Timo ”Toby” Toppari saapui suoraan studioon soittamaan omat osuutensa. Toby oli aiemmin soittanut yhtyeissä Fucking Finland, Kuolleet Kukat, Marionetti ja Tuomittujen Juhla. Äänitykset tehtiin taas Lahtisen Sepon pommisuojassa ja suunnilleen yhtä innostuneen äänittäjän toimesta kuin edelliselläkin kerralla. Mutta budjetti edellä mentiin ja tärkeintä oli saada biisi purkkiin. Studiosta lähtiessä olin tehnyt kaksi päätöstä, kyseistä paikkaa ei enää jatkossa käytetä äänityksiin ja Toby pitäisi saada liittymään bändiin. Onneksemme molemmat asiat toteutuivat.
Kolme kuukautta ensimmäisen Rare-lehden ilmestymisestä oli toisen numeron ja uuden EP:n vuoro. Tässä kohtaa piti vähän huijata lehden muuta toimituskuntaa. Kerroin toimituksessa, että olin ottanut Darklandsin talliin uuden bändin nimeltä Click! ja heiltä tulee biisi Raren toiselle EP:lle. Toisaalta meidän uusi biisimme ei kuulostanut Two Witchesilta, vaan oli lähinnä sellaista poppispunkkia ja hieman ohi bändin muusta linjasta, vaikka omasta mielestämme hyvä biisi olikin. A Song For You äänitettiin karusti suunnilleen treenikämppälaitteistolla Otto Aanmaan avustuksella. Näin jälkikäteen tuo taitaa olla se eniten ”rare” julkaisu Two Witches -tuotannon osalta. Kumpaakaan noiden kahden levyn äänityksistä ei ole julkaistu missään muussa formaatissa, eikä Click! -biisiä A Song For You edes versioitu uudestaan myöhempinä vuosina.
Raren julkaisujen välissä ehdimme soittaa jälleen kahdesti Tullikamarin Klubilla. Ensin helmikuussa lämppärinämme yhtiökumppanimme Pete Honkamäen liidaama, katurockia soittanut Capital Crime. Huhtikuussa järjestimme seuraavan illan, tällä kertaa buukkasin pääesiintyjäksi suuren suosikkiorkesterini Päät, jota Two Witches vuorostaan lämppäsi. Lisäksi soitimme Sahalahden VPK-talolla järjestetyssä bänditapahtumassa, johon oli saapunut ehkä yhden käden sormilla laskettava määrä katsojia. Tuo oli meidän osaltamme ensimmäinen kerta, kun tajusimme että tuollainenkin mahdollisuus voi joskus käydä.
Meidän oli tarkoitus julkaista debyyttialbumi jo vuonna 1990, mutta Russian Love oli omatoimisesti tehnyt studiossa nauhat valmiiksi kakkosalbumiaan varten ja etsivät sille kustantajaa. Pidin yhtyeestä kovasti ja päädyin julkaisemaan tuon albumin ensin.
Tavoittelin täysimittaisen albumin julkaisulla kuitenkin suurempaa palaa kuin lopulta pystyin käsittelemään, kun kulut pikkusinkkuihin nähden kasvoivat jokaisella osa-alueella ja säästötili tyhjeni miinukselle. Pidän albumista edelleen, mutta kiitos huonon ajoituksen, markkinointibudjetin rajallisuuden, Teoston täydellisen neuvottelukyvyttömyyden, bändin hieman ajattelemattomien haastattelulausuntojen ja goottirockista irtisanoutumisen myötä, otin levystä todella rankasti takkiin. Levy ei myynyt juuri lainkaan, Teosto ja kirjapaino karhusivat saataviaan perintätoimistojen kautta ja tappiot olivat kokonaisuudessaan niin suuret, että Darklands Recordsin toiminta meinasi loppua tuohon julkaisuun.
Keväällä saimme päähämme idean Eurotourista. Tuohon aikaan oli vielä melko harvinaista, että suomalaiset bändit olisivat kiertäneet ulkomailla esiintymässä, ainakaan ilman isojen levy-yhtiöiden tukea. Tiesimme Bastardsin ja Kaaoksen tehneen omat Eurotourinsa DIY-metodein jo 80-luvulla, joten uskoimme itsekin rundin järjestyvän. Kokoonpano kasvoi juuri kiertueen alla, kun muutenkin keikoilla mukana kulkenut Tobyn naisystävä Nauku, eli Minna Toorikka, halusi lähteä myös reissuun. Mietittiin, että on helpompi puhuttaa kaikille majapaikkoja ja sapuskaa järjestäjien laskuun, jos ollaan kaikki bändissä soittajina ja niin Naukusta tuli meille taustalaulaja keikoille.
Two Witches 1990: Jyrki, Ari, Anne, Nauku, Juha, Toby (foto: Mia)
Syyskuun lopussa starttasi vihdoin ”The Witches Are Burning Tour 1990”. Rundi aloitettiin kotikentällä Tullikamarilla, lämppärinä meillä oli tällä kertaa Advanced Art. Ajankuvaa konebändien osalta sekin, että musiikki kuului Advanced Artin esiintyessä mielestäni kovin hiljaa ja menin tapahtuman järjestäjän ominaisuudessa kysymään asiaa talon äänimieheltä, että voisikohan saada volumet yhtään kovemmalle meidän keikan ajaksi. Miksaaja katseli minua hetken ja totesi: ”Eikös nuo ole teidän nuo kitarat ja rummut lavalla, kyllä se musiikki sitten lujempaa kuuluu, kun on oikea bändi soittamassa.”
Rundilla liikuttiin lähes nollabudjetilla, totta kai. Ostettiin interrail-kortit koko bändille ja matkustettiin junalla, raahattiin soittimia mukana ja nukuttiin milloin missäkin, pääosin vallatuissa taloissa ja yöjunissa. Kuukausi oltiin matkassa ja keikat järjestettiin kävelemällä suoraan keikkapaikoille, lyötiin levyä käteen henkilökunnalle ja puhutettiin itsemme soittamaan. Ensin reilu viikko sahattiin kaupungista toiseen sopimassa niitä keikkoja. Kiertue opetti ainakin keikkailua ja lavankäyttöä, koska yleisö ei tuntenut meidän biisejä ennestään ja joka paikassa piti soittaa ja esiintyä sen verran hyvin, ettei väki poistuisi heti ensimmäisen biisin aikana.
Leoncavallo, Milano, Italia 1990 (kaikki fotot: Nauku)
Venetsia, Italia (foto: Jyrki)
Bologna (foto: Jyrki)
Bolognan Fabbrikalla ilta oli varattu pelkästään meille ja keikkaa oli mainostettu oikein kunnolla, julisteita näkyi ympäri kaupunkia. Juhalle lainattiin joku ikivanha bassostyrkkari, joka ei kestänyt ehjänä edes keikkaan asti, vaan syttyi räjähtäen palamaan jo soundcheckin aikana. Kun uutta ei saatu tilalle, oli pakko laittaa bassot suoraan linjaan ja monitorien varassa kuunteluun. Meidän oli tarkoitus soittaa pari iltaa myöhemmin vielä toinen keikka Bolognassa, mutta pääesiintyjiksi buukatut saksalainen Lavatory ja Jenkeistä kotoisin ollut Verbal Abuse eivät suostuneet lainaamaan meille rumpujaan.
Fabbrika, Bologna, Italia (fotot: Nauku)
El Sol, Torino, Italia (foto: Nauku)
BID '90, Berliini, Saksa (foto: Jyrki)
Ungdomshuset, Kööpenhamina, Tanska (foto: Nauku)
Ungdomshuset, Kööpenhamina, Tanska (fotot: Nauku)
Sittemmin Ungdomshusetista käytiin useampia yhteenottoja paikan asiakaskunnan ja viranomaisten välillä, aiheesta teki lauluja mm. Leaether Strip ja lopullisesti paikka suljettiin 2007.
Suomeen palattuamme oli tullut aika sulkea myös levy- ja vaatekauppamme, joten jäätiin Annen kanssa työttömiksi ja oltiin aika tyhjän päällä. Vähän toiveikkaastikin järjestimme 22.12.1990 Eurokiertueen päätökseksi vielä toiseen kertaa ”goottifestarit”. Festarit lainausmerkeissä, koska todellisuudessa nuo olivat festivaalit enää nimellisesti ja kyseessä oli ihan normaali kolmen bändin keikka, edellisen vuoden festareihin viittaavalla teemalla Gootti-Rock II. Two Witchesin lämppäreinä esiintyivät Russian Love ja Sad Circles. Saatiin myytyä alle sata lippua ja jäätiin taas taloudellisesti sen verran miinukselle, ettei jatkettu samalla idealla enää tuon jälkeen.
Tullikamarin Klubi, Tampere (foto: Kai Kivekäs)
Rumba arvioi keikkaa seuraavasti: ”Two Witchesin setti sai jopa lavanedustalle kunnolla vipinää; bändi myös osui illan esiintyjistä parhaiten teemaan, eli gothic-rockiin sellaisena kuin se Bauhausin tai Sisters of Mercyn mukaan käsitetään. Niin biisit kuin sounditkin olivat esikuville uskollisia ja hyvä niin; takana olivat alkuaikojen hapuilevat syntsa/rumpukone-kokeilut. Lavabändinä Two Witches osoitti jälleen olevansa eräs Suomen parhaita. Laulusta vastaava Jyrki on ehdottoman karismaattinen, eikä edes rumpujen hajoaminen heti keikan alkumetreillä saanut bändiä hätääntymään. Bändin tytöt ovat oikealla tavalla noitamaisen kohtalokkaita ja lopun reilusti yli kymmenminuuttinen kauhuleffa-medley (noitien oma Like Christopher Lee ja Bauhaus-cover Bela Lugosi's Dead) kruunasi muutoinkin loistavan keikan.”
Yhtyeen varhaisvuosien tarina 1987-1990 on hyvä päättää tähän Gootti-Rock II -tapahtumaan, joka osui vielä symbolisesti oikeaan ajankohtaan, talvipäivän seisaukseen, eli vuoden synkimpään päivään.
(foto: Mia)
-Jyrki Witch,
Syksyllä 2026
