Advanced Art; millaista oli industrial-bändin elämä 80-luvun Tampereella

 

Tampere Goth City -osa 10:
Advanced Art, Vince muistelee millaista oli industrial-bändin elämä 80-luvun Tampereella

Tampereella 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla scenebändien lippulaivaksi kohosi vuonna 1985 perustettu Advanced Art. Bändin alkuvuosien synapoppi vaihtui melko nopeasti industrial-sävyihin ja yhtyeestä muodostui tyylilajinsa pioneeri Suomessa. Advanced Artin kymmenen vuotta kestänyt elinkaari on yksi niistä tarinoista, joista pitäisi julkaista ihan oma kirja, vaikka yhtyeen historia onkin pikakelauksena päätynyt jo kansien väliin Mikko Mattlarin Synteettinen Suomi -tietoteoksessa (Svart Records, 2019).

Varsinkin Advanced Artin Jana ja Pete olivat melkoisen tuttu näky Tampereen scenessä, sekä muussa yöelämässä ja erilaisissa tapahtumissa, mikä ei ainakaan vähentänyt väen kiinnostusta yhtyettä kohtaan 80-luvun harmaassa katukuvassa. Musiikkijulkaisujen suhteen edettiin demokaseteista parissa vuodessa ensin Darklands Recordsin julkaisemille vinyyleille ja siitä seuraavassa vaiheessa Poko Rekordsin rosteriin. Pikkukeikat vaihtuivat isompiin klubeihin, öisiin varastobileisiin ja viimein myös ulkomaille. Tunnettavuutta maan rajojen ulkopuolella edesauttoi videoiden näkyvyys kansainvälisen MusicTV:n erikoisohjelmassa 120 minutes.

Koko Advanced Artin biografian läpikäyminen ainoastaan näin blogin sivuilla ei tekisi oikeutta yhtyeen uralle, mutta muutamia pieniä detaljeja bändin historiasta voi lukea Gothic Events Finland -sivujen Tampere Goth City -tarinoiden aiemmista osista.

Tällä kertaa lähestytään aihetta hieman eri näkökulmasta ja tarkastellaan millaisilla laitteistoilla yhtye 80-luvulla operoi, mitä ongelmia se toi tullessaan, miten synabändiin suhtauduttiin tuohon aikaan keikkapaikoilla ja käydään vähän läpi studiotyöskentelyä. Haastattelussa Advanced Artin säveltäjä ja ohjelmoija Petja Valasvaara, eli paremmin ehkä tunnettu artistinimellään Vince.

Vince ja laitteet (kuva: Jussi Lähde)

JW: Aloitetaan lähtöpisteestä, mitä laitteita oli käytössä silloin kun aloititte?
Vince: Kaikki tuli paloissa. Yleensä aina kun jotain tuli lisää, niin jotain häipyi samalla. Ihan ensimmäinen syntikka oli niinkin hämmentävä kapistus kuin Casion CZ5000. Casiolla oli ihan oma, silloin vielä uusi äänisynteesimalli PD, eli phase distortion. Se oli melkein yhtä paskamainen ohjelmoida kuin Yamahan DX7, jolloin se oli aloittelijan ensimmäiseksi syntikaksi melkoisen lohduton vehje.

Casio CZ5000

Vince: Siitä aika nopeasti tuli vaihdettua hieman matalamman oppimistason Korg DW8000:een, joka oli äänisynteesiltään hyvin analogimainen. Vaikka kaikki oli valikoiden takana, niin käyttöliittymä oli selkeäjärkisempi. Näiden kahden laitteen välissä tuli myös mukaan ensimmäinen rumpukone, joka oli Korgin DDM-110.

JW: Teillä ei käsittääkseni ollut alussa varsinaista treenikämppää? Pitikö ottaa huomioon laitteiden osalta sellaista asiaa, että treenasitte himassa?
Vince: Ei se oikeastaan vaikuttanut. Kamoja pystyi käyttämään oikeastaan ihan yhtä hyvin himassa kuin olisi pystynyt treenikämpälläkin. Oikeastaan isoin ero oli, että olisi pitänyt olla myös laulukamat, jos olisi ollut treenikämppä, mutta sellaisia meillä ei koskaan ollut. Mutta ei oikeastaan juuri treenattu. Tai siis mä soittelin jotain syntikalla ja Pasi lauloi vieressä jotain ilman mikrofonia.

Me tehtiin himassa ihan eka demo, josta ei ole jäänyt mitään dokumenttia, sillä tavoin että mä sain kotiin neliraitaisen kasettinauhurin lainaan pariksi päiväksi. Mä soitin käsin jonkinnäköiset synapohjat nauhalle, jonka päälle Pasi sitten lauloi omat osuutensa niin ikään lainatulla mikrofonilla. Nämä tehtiin loppuvuodesta 1986, ennen kuin oltiin tavattu esimerkiksi Kuusista (- nykyään tunnetaan nimellä Otto A./ Otto Aanmaa. -Toim. huom.). Mutta tuo demo sisälsi vain raakaversiot siihenastisista biiseistä, joita oli tasan tarkkaan kaksi. Toista niistä ei koskaan tehty millekään julkaisulle.

Sequential Circuits Pro-one

JW: Vaikuttiko silloiset esikuvat laitehankintoihin vai oliko kyse ihan vain siitä mitä oli Tampereella saatavissa noihin aikoihin?
Vince: Kyllä kyse oli ihan puhtaasti siitä mitä oli saatavissa ja mihin pystyi jostain rääpimään rahat kasaan. Laitteiden hinta oli niin suhteetonta silloin. Myös käytettyjen laitteiden tarjonta oli todella surkeaa, kun niitä oli uusina tuotu Suomeen ylipäätään niin vähän. Tampereella ei myöskään yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kukaan myynyt amerikkalaisten valmistajien laitteita, eli tänne ei kukaan ollut tuonut kauppojen kautta myyntiin esimerkiksi Moogin tai Oberheimin tai Sequentialin kalustoa. Ainoa poikkeus oli Ahosen Musiikki, jolle oli jostain syystä ihan 80-luvun alussa päätynyt muutama Sequential Circuitsin syntikka. Siellä oli Pro-One ja Prophet 600, jotka oli uudesta jäänyt sinne kauppaan myymättöminä hyllyyn ja pysyi melkein kaksikymmentä vuotta tarjolla. Jenkkien laitteet oli tuolloin niin kalliita, että siksi ne jäi myymättä. Vasta 90-luvun puolivälissä Ahosen Pauli suostui myymään nuo laitteet puoleen hintaan alkuperäisestä, joka oli sekin vielä todella suolainen hinta. Varsinkin tuo Pro-One oli jenkeissä todella käytetty syntikka, lähes kaikilla Skinny Puppysta alkaen oli ollut sellainen jossain kohtaa käytössä. Tuon kyseisen Pro-One syntikan päätyi lopulta ostamaan Tuohimaan Jarkko (Neuroactive, Advanced Art -vuosinaan tunnettu nimellä Factor. -Toim. huom.). Sen toisen Ahosella myynnissä olleen laitteen kohtalosta ei ole tietoa.

JW: Mä olen viimeisen parin vuosikymmenen aikana koittanut selittää useammallekin ihmiselle sitä, miten kalliita laitteet suhteessa yleiseen hintatasoon oli varsinkin 80-luvulla. Sellaiset piti oikeasti haluta ja niiden hankintaan mahdollisesti säästää pidemmän aikaa, ottaa pankkilaina tai hankkia osamaksulla. Ei ollut mitään tällaisia Thomanneja, joista nykyään saa tonnilla suunnilleen koko himastudion.
Vince: Eikä nykyään tarvitse edes sitä rautaa. Ostaa vaan jonkun siedettävän läppärin.
JW: Totta tuokin, mutta ihan se rautakin maksaa paljon vähemmän ja laitteita on tarjolla ihan valtava valikoima.

Vince: 80-luvulla oltiin tosiaan niin nalkissa ainoastaan Rolandin, Casion, Korgin ja Yamahan laitteisiin. Muuta tarjontaa ei Tampereella, eikä muualla Suomessa juuri ollut. Helsingissä oli MS Music Shop, joka hoiti jonkin verran jenkkimerkkejä Suomeen. Se olisi ollut ainoa paikka, johon olisi voinut kävellä sisään kauppaan ja ostaa Emulator II -synan suoraan hyllystä. Siis sen ainoan ja olettaen että oli 77000 markkaa rahaa. Muistan sen hintalapun, sellainen pieni niin kuin jossain leipäpakkauksessa, mutta siinä vain luki että 77000. Se oli sitten jo vähän eri planeetalta.
Eli kaksi asiaa määritti sen mitä käytettiin, toinen oli saatavuus ja toinen se mihin oli varaa.

Emulator II

JW: Mitä laitteita teidän muilla soittajilla oli tuolloin?
Vince: Peten ihan eka syna oli Yamaha CS15, ja sillä taisi olla jossain kohtaa rumilla puukyljillä oleva Rolandin Juno 60. Kuusisella oli Korg Poly 61, sekä Casion CZ101. Varmaan pääsyy miksi päädyttiin lyömään Kuusisen kanssa hynttyyt yhteen johtui siitä, että sieltä löytyi keskenään yhteensopivat rumpukone ja sekvensseri, joka mahdollisti sen, että pystyttiin ohjelmoimaan jonkinnäköisiä oikeita biisirunkoja. Kuusisella oli Rolandin TR 808 -rumpukone ja MC 202 -sekvensseri, jonka kummankin huono puoli oli se, että biisejä sai kerrallaan korkeintaan yhden ohjelmoitua muistiin. Ja MC 202:n vielä kurjempi vika oli se, että kun siitä sammutti virrat, niin se kadotti aina kaiken datan. Mutta MC 202 oli se, jonka kanssa mä sitten istuin heillä kotona opettelemassa ohjelmointia, Kuusisen ollessa töissä tai muualla. Mulle tällainen nuotti kerrallaan näpytteleminen tuli silloin luontevaksi tavaksi.

Roland TR 808

Vince: Kun mä olin välillä poissa bändistä ja Pasin, Peten ja Kuusisen kuvioista, niin Kuusinen hankkiutui eroon analogipohjaisesta laitteistosta, johon nämä kaikki aiemmat perustui. Kuusisella oli myös Rolandin SH-09 -monosyntikka, joka oli käytännössä sama monosyntikka, joka oli sisäänrakennettuna siihen MC 202 -sekvensseriin. MC 202 -sekvensserissä oli kaksi erillistä raitaa, joista toisella ohjattiin sitä sisäistä monosyntikkaa ja toisella pystyi ohjaamaan sitä SH-09 -synaa, eli sai aikaan kaksi ohjelmoitua monosekvenssiä ja sen rumpukoneen samaan synkkaan. Mutta kun me kaikki haluttiin siinä vaiheessa jonkinlainen midipohjainen järjestelmä, niin muuttaessaan Lamminpäähän Kuusinen hankkiutui kaikista noista omistaan eroon ja hommasi Atarin tietokoneen ja kaksi Yamahan TX-81Z soundimodulia, sekä Yamahan RX-5 -rumpukoneen. (Muistikuvani mukaan juuri tuo kyseinen RX-5 päätyi sittemmin Two Witchesille ja meiltä Dreamtime -yhtyeelle. -toim.huom.)

Roland MC 202

JW: Oliko teillä laitteiden osalta muuta työnjakoa sinun ja Kuusisen välillä?
Vince: Tuo aika oli laitteiden osalta aika sekavaa, eikä kovin järjestäytynyttä toimintaa, kun mä tein samaan aikaan niin paljon omia juttujani ja milloin milläkin laitteistolla. Vaikka koneet oli se yhdistävä tekijä, meillä oli silti niin erilainen näkemys Kuusisen kanssa, alkaen siitä miten ja millaista musiikkia tehdään. Että oikeastaan me oltiin aika mahdoton kaksikko samaan bändiin.

Ei meillä Pasinkaan kanssa ollut mitään selkeää visiota ollut siitä, että nyt jos tehdään näin, niin siitä tulee tällaista. Se oli aina enemmän sellaista ”no, tästä tuli nyt tällaista”. Eikä me kumpikaan hypitty toistemme tontille. Siksi meidän oli tietyssä mielessä hirveän helppoa tehdä kaksin yhdessä. Meillä oli myös läpi koko bändin historian, ihan viimeiseen äänitykseen ja biisiin saakka niin, että teksti oli aina ensin. Kaikki lähti aina niin, että Pasilla oli teksti tai pätkä tekstiä jostain aiheesta ja antoi sen mulle. Sitten jossain kohtaa siihen tekstiin alkoi syntyä biisi. Jostain syystä mun oli helpompi päästä liikkeelle sillä, että mulla oli ensin joku lähtökohta.

JW: Vaikuttiko käytössä olleet laitteistot sävellystyöhön? Mahdollistiko ne jotain tai vaikeuttiko ne jollain lailla prosessia?
Vince: Tuo on oikeastaan pirun vaikeasti rajattava kysymys. Laitteisto itsessään ei niinkään vaikuttanut siihen itse sävellystyöhön, mutta sovituksiin laitteistolla oli täysin olennainen vaikutus. Esimerkiksi siihen millaisia soundeja niistä oli mahdollisuus saada irti. Kuitenkin soundimaailma on konemusassa niin iso kokonaistekijä. Aina täytyi ottaa huomioon, että jos sulla on käytössä joku syntikka, niin siinä on omat rajoituksensa ja mikä olennaisinta (ja tätä ei kaikki ihmiset tajua) jokaisella syntikalla on tietty ominaissoundi, jota ei pystynyt täysin replikoimaan millään muulla syntikalla. Alkuvaiheissa ”nuorena ja tyhmänä” yritti koko ajan hakea sellaista runsaudensarvea, josta saisi kaiken irti, pikkuhiljaa huomaten, että sellaista ei ole olemassakaan. Siihen tarjosi ison helpotuksen, kun tuli ekat samplerit ja lopulta tuli se aika, että mekin päästiin niihin käsiksi. Mutta ei toki pelkillä samplereillakaan pärjännyt kauhean pitkälle. Etenkään sen takia, ettei tuolloin ollut mistään mitään soundikirjastoja saatavilla. Eli kaikki soundit täytyi joka tapauksessa itse repiä jostain ja siihen tarvittiin niitä raakaäänilähteitä.

Mutta sävellys on vain osa totuutta ja siihen minkä luonteisiksi biisit muodostui, koska arri-puoli (sovitus; toim. huom.) on ihan oma tarinansa. Loistavan biisin saa aina arrattua ihan paskaksi ja täysin paskan sävellyksen saa arrattua ihan loistavaksi, jos vaan onnistuu oveluudessa. Soundimaailma oli aina se osuus, mikä kiehtoi eniten. Ei tietenkään niin pitkälle, että olisi lähtenyt tekemään biisejä ihan pelkkien soundien varaan, kyllä siellä aina ensin piti päättää soinnut ja mahdolliset melodiat ja sitten vasta aloin rakentaa sitä soundimaailmaa. Mutta se lopputulos oli kyllä kiinni ihan sataprosenttisesti siitä mitä laitteita oli kulloinkin käytössä.

Vince ja Pete (kuva: Pasi Janhunen)

JW: Miten studiotyöskentely sujui, teittekö paljon etukäteisduunia himassa ja paljonko jouduitte roudaamaan omia laitteita studioon?
Vince: Hirveän montaa studiota ei loppujen lopuksi käytetty. Lahtisen Sepon pommisuojaa käytettiin muutaman kerran ja se oli teknisesti todella karu ja vaatimaton, mutta siellä pystyi selviämään. Sundqvistin Mikan MSL-studio oli sellainen missä käytiin kerran kokeilemassa onneamme ja todettiin ettei tästä tule yhtään mitään. Oli pakko palata takaisin alkuun. Tuon takia eka Pokon julkaisu Scar 12” äänitettiin ja miksattiin kahteen kertaan. Ja Fugazi meinasi unohtua. Fugazi oli itseasiassa teknisesti ihan tajuttomasti parempi varustelultaan kuin Lahtisen pommisuoja. Siellä oli käytännössä ihan pro-laitteisto. Ei toki raskaimmasta päästä, mutta ihan hyvä laitteisto. Mutta mihinkään näistä ei pystynyt menemään ilman että vei mukanaan ihan kaiken oman kaluston soitinten osalta, koska ei ollut mitään tapaa nauhoittaa asioita etukäteen valmiiksi. Valehtelematta 90 prosenttia ohjelmoinnista oli tehtynä etukäteen ennen studioon menoa. Studioon mentiin, jotta saatiin yhdistettyä kulloinkin käytössä ollut sekvensseri tahdistettuna moniraitanauhuriin, jolle pystyi sitten nauhoittamaan laulut studio-olosuhteissa. Laulujen nauhoittaminen kotioloissa oli silloin se isoin haaste. Sitten kaikki oli pakko miksata samaa kyytiä siellä samoissa tiloissa, koska ne laulut oli sitten niillä moniraitanauhoilla. Ja oli siellä sitten yksi raita tai viisi raitaa, niin sen jälkeen oli nalkissa siinä.

Ja käytännössä oli pakko miksata ne heti, koska studioaika oli niin kallista ja ne moniraitanauhat lähti heti uusiokäyttöön seuraavalle bändille, joka samaan studioon tuli äänittämään.

Me tehtiin äänityksiä aika sekavassa järjestyksessä. Ensin Fugazilla, semi-ok tasoisessa pikkustudiossa, sitten Lahtisen alkeelliseen pommisuojaan, seuraavalla kerralla MSL-studiossa Lempäälässä, josta palattiin takaisin pommisuojaan. Näiden kokemusten jälkeen mä muutin studiotapani aivan täysin. Oli pakko jättää kaikki ulkopuoliset studiot pois laskuista ja keksiä sellainen työtapa, joka toimi mulle.

JW: Miten studiotyöskentely sujui äänittäjien kanssa?
Vince: Ne sujui tosi vaihtelevasti, koska lähtökohtaisesti äänittäjät oli aika pihalla siitä, mitä ollaan tekemässä. Sanotaan näin, että ei äänittäjistä ainakaan mitään apua ollut, Lahtisen Seppoa lukuunottamatta. Hänkään ei ehkä aivan täysin ymmärtänyt kupletin juonta, mutta oli asenteeltaan hyvin kannustava ja auttamishaluinen.

JW: Mä muistan, kun mentiin yhdessä sinne Fugazille ja oltiin äänittämässä meidän osuuksia ensimmäiselle yhteis-EP:lle, niin äänittäjä totesi, että ”ei kai tätä oikeasti kukaan ole julkaisemassa? Miksi ihmeessä kukaan haluaisi julkaista tällaista”.
Vince: No, eipä hänkään niitä hommia kovin montaa vuotta sitten tehnyt.
JW: Toki on myönnettävä, että Fugazi oli aikaansa edellä. Siinä oli kyseessä todella kunnianhimoinen idea, että on tuollainen pienen pieni studio, jossa ei voinut äänittää akustisia rumpuja, eli tuohon aikaan käyttäjinä olisi pitänyt olla ainoastaan konebändejä ja omistaja oletti, että sellainen olisi kannattanut Tampereen kokoisella markkina-alueella. Vielä kun kyse oli puhtaasti musastudiosta, ei pelkkiä radiomainoksia äänittävästä paikasta. Studio sijaitsi kuitenkin asuinkerrostalon pyöräsuojassa Hämeenpuistossa.
Vince: Se oli ihan tuhoon tuomittu idea jo lähtökohtaisesti. Kuten myös se, että olisivat tuolloin saaneet rumpalit soittamaan siellä pohjat pelkillä sähkörummuilla.

JW: Tuotitko kaikki äänitteet itse alusta loppuun?
Vince: Ne mitä tuotettiin alussa Kuusisen kanssa, ne menee varmaan enemmän hänen piikkiin. Siihen aikaan se laitteiden hallinta tai omistus oli selkeästi hänellä, niin tavallaan hänelle jäi se viimeinen sana tietyissä asioissa. Mutta sen jälkeen, jos nyt ylipäätään tuottamisesta voi puhua meidän julkaisujen kohdalla, kyllä se ihan omilla harteilla oli. Se oli varmasti myös syy siihen, miksi tuotannon laatua ei vain pystynyt nostamaan enää tietyn rajan jälkeen. Isoimmat syyt siihen oli, että itsellä käytössä ollut miksauskalusto oli aina niin alkeellista, että vaikka oli ihan ok laitteita, ei silti ollut pääsyä siihen puolen miljoonan SSL-miksauspöytään, mitä keski-Eurooppalaiset bändit pystyi studioissa käyttämään. Eikä myöskään ollut pääsyä mihinkään Gareth Joneseihin ja vastaaviin tuottajiin, jotka osasi käyttää niitä tiskejä niiden bändien puolesta ja tiesi miten niistä tiskeistä sai kaiken irti. Jolloin tavallaan kaikki se raaka samplemateriaali ja raaka synasoundimateriaali olisi pystytty nostamaan ihan eri levelille. Se oli sellainen vaihe, mihin ei itsellä koskaan riittänyt rahkeet. Siinä kohtaa vaan loppui rahkeet kesken ja laitteet auttamattomasti kesken. Sillä jäätiin sitten aina sellaiseen tilaan, ettei voinut itse olla koskaan täysin tyytyväinen. Kaikki on kuitenkin suhteellista ja joku muu kuuntelee ehkä asioita eri korvin.

SSL-miksauspöytä

JW: Millaista oli keikkailu 80- ja 90-lukujen taitteessa. Millaisella kalustolla lähditte tien päälle?
Vince: Sekin vaihteli ihan älyttömästi. Eikä se ollut mikään sellainen selkeä kehityskaari. Kun oli pitkiä keikkataukoja, niin asiat saattoi muuttua välissä hyvinkin radikaalisti. Ihan alkuvaiheessa oli pakko käyttää c-kasettinauhoja taustoina, koska ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa ja viedä vain livenä soitettavat instrumentit mukana. Mä itse en olisi halunnut käyttää niitä taustanauhoja koskaan, mä olisin halunnut pitää laitteita keikoilla mukana ja aina kun siihen tarjoutui tilaisuus, niin tein sitä. Etenkin loppupään vuosina. Se on yksi syy siihen miksi mä käytin Rolandin MC-500:sta niin pitkään. Siis ihan loppuun saakka, koska mä tiesin että voin milloin tahansa rakentaa sen ympärille toimivan livenä käyttökelpoisen setin, johon pystyy luottamaan. Se oli kuitenkin hyvin edullinen vaihtoehto verrattuna sen aikaisiin tietokonejärjestelmiin.

 Roland MC-500

JW: Tästä päästäänkin taustojen osalta mielenkiintoiseen kysymykseen, eli oliko teillä näitä ongelmia, että soiko c-kasetti aina samalla nopeudella, koska kasettisoittimet ei olleet keskenään stabiileja ja joskus lämpötila tai nauhan soittokertojen määrä vaikutti asiaan? Eli vaikuttiko se soittoon esimerkiksi sen osalta, että syna olisi ollut eri vireessä kuin taustanauha?
Vince: Meillä vältyttiin noilta ongelmilta aika tehokkaasti sillä, että meillä oli yksi tietty c-kasettisoitin, millä me äänitettiin taustat ja kuljetettiin sitten omaa nauhuria mukana keikoilla. Tai jos tarkkoja ollaan, niin mun aikana tehtiin vain muutama keikka c-kasettitaustoilla, eli Rauman Warehouse partyssa ja Black Celebration -klubit Tunnelissa. Helsingin Kaapelitehtaan yöbileissä meillä oli jo käytössä MC-500. Siinä välissä Turun Down by the Laiturissa taustat tuli Hi8 -videonauhurilta, kun Koostopalvelulle (Tampereen Koostopalvelu Oy, Videotuotanto, Vincen työpaikka 1988-1989. -toim.huom.) hommattiin Hi8 -nauhuri, jota me lainattiin. Siinä oli digitaalinen ääni, joka eliminoi kaikki tuohon liittyvät ongelmat, eli nauhanopeus oli aina vakio ja pohjakohinaa ei ollut. Se oli ainoa keikka, kun kyseessä oli niin kallis nauhuri, eikä ollut mitään saumaa hankkia sellaista itselle. Siksi jouduttiin palaamaan vielä siihen c-kasettiin ja sitten siirryttiin suoraan sekvensseripohjiin. Sen sekvensseripohjaisen set-upin ongelmana oli se, ettei meillä ollut omaa autoa millä liikkua. Meillä oli silloin Pasin kanssa molemmilla pieni Fiat 127. Törmättiin sitten aika nopeasti siihen, kun vuoden 1990 kesäksi meille tarjottiin useamman keikan kesäkiertuetta ja tajuttiin, että nyt saadaan tästä rahaa ja sellaisia on olemassa kuin DAT-nauhurit, eli ostetaan kannettava DAT-nauhuri ja säästytään roudaamiselta. Se oli pirun hyvä ratkaisu.
JW: Toimiko se teillä kesälämpötiloissa? Meillä sellainen kannettava pieni DAT-nauhuri alkoi kesällä 1994 Saksassa korkeissa lämpötiloissa pykiä, se nauha vaan muuttui käyttökelvottomaksi, ei soittanut enää kaikkia biisejä.
Vince: Joo, ei meillä ollut sen kanssa ongelmia. Ehkä Suomen kesän ansiosta.

JW: Siihen aikaan Suomessa oli keikkapaikoilla talon teknikoilla asenteissa liiankin usein ongelmia. Me ei aina saatu tehdä soundcheckejä, vaan miksaajat saattoivat todeta, että ”sieltähän se musa tulee kasetilta, turhaan tässä aikaa kulutetaan säätämiseen”. Ja muistan kun Advanced Art lämmitteli Two Witchesia syksyllä 1990 Tampereen Klubilla, että musiikki tuli teidän keikalla ihan nolon hiljaa ja pöydissä pystyi juttelemaan melkein normaaliäänellä, niin menin kysymään kesken teidän keikan miksaajalta, saako yhtään lujemmalle meidän settiin, tuli vastaus: ”Eikös nuo ole teidän nuo kitarat ja rummut lavalla, kyllä se musiikki sitten lujempaa kuuluu, kun on oikea bändi soittamassa.” (Tämä oli siis ennen Peven ja nykyisten omistajien aikaa! -toim.huom.). Oliko teillä muita vastaavia kokemuksia ennen kuin Meelis liittyi mukaan?
Vince: Ei usein, mutta vastaan silti ”kyllä”. Mutta se loppui sitten Meeliksen myötä.

JW: Erosiko ulkomaankeikkojen set-up kotimaankeikkojen kalustosta?
Vince: Kyllä ja ei. Ainoa ero oli se, että välillä meillä oli mukana MC-500 ja kaikki kalusto. Sitten välillä oli matkassa soitettavat soittimet ja DAT-nauhuri. Riippuen vähän muista jutuista. Yksi asia mitä ei sovi unohtaa tästä yhtälöstä oli videoprojisoinnit, joita me käytettiin. Ne videoprojisoinnit vaikutti asiaan ja niiden yritys synkata äänen kanssa vaikutti siihen kalustoon mitä milloinkin käytettiin keikoilla. Eli mitään sellaista ei ollut mukana, mitä ei olisi ollut myös Suomessa keikkaillessa. Mutta siinä kohtaa kuvio oli muutenkin ihan erilainen verrattuna aiempaan, kun meillä oli oma auto, jolla kuljettiin ja mihin mahtui kaikki se mitä haluttiin ottaa mukaan. Dodge Van kun oli käytössä viimeiset vuodet, niin se mahdollisti sen, että voitiin miettiä miten halutaan tehdä asioita, eikä tarvinnut enää miettiä mitä mahtuu kyytiin. Eli enemmänkin kyse siitä, miten paljon tavaraa halutaan kantaa keikoille. Me kuljettiin aina keikoille autolla, eikä koskaan lennetty mihinkään.

Vince ja Jana

JW: Oliko teillä Poko-vuosina aina oma äänimies Meelis Niin matkassa?
Vince: Oli. Muistaakseni syksystä -90, koska Meelis miksasi jo sen Tulliklubin keikan, jota Epe Helenius tuli katsomaan alkuvuodesta 1991, ennen kuin meillä oli mitään levytyssopimusta Pokolle. Sen jälkeen taisi olla vain yksi keikka, jolle Meelis ei päässyt paikalle.

JW: Erosiko esim. Ruotsin keikkapaikoilla talon äänimiesten antama kohtelu suomalaisesta, siellä oli kuitenkin ollut ennestään konebändejä keikoilla enemmän kuin Suomessa?
Vince: Erosi, joo. Mutta siinä oli tosi isoja eroja keikkapaikkojen välillä. Jossain paikoissa oltiin ihan kartalla asiasta ja kaikki ihan selkeätä, sitten jossain oli jotain omituisia ongelmia. Huvittavin oli varmaan jälkimmäisen Ruotsin rundin Uppsalan keikka. Malaisen Danielssonin Martin asui siellä ja Tukholman keikan jälkeen halusi jostain käsittämättömästä syystä buukata vielä yhden keikan Uppsalaan ja paikalliseen pikkuklubiin. Siellä ei ollut omaa PA-kalustoa, vaan se toimitettiin paikallisen PA-firman puolesta, joka toi kamat sinne ja jätti ne siihen. Nosti vaan laitteet sisään ja häipyivät paikalta. Sitten katseltiin Meeliksen kanssa, että eipä tässä mitään ja pistettiin itse PA-pystyyn. Mutta vedettiin silti lavafiiliksien osalta siellä ehkä paras keikkamme ikinä.

*
Haastattelu:
-Jyrki Witch, 2026

Haastattelussa mainitut Advanced Art -soittajat:
Jana / Pasi Janhunen (laulut 1985-1995)
Pete / Sam B / Petri Huttunen (synat, live perkussiot 1985-1990)
Kuusinen / Otto A. / Otto Aanmaa (synat, ohjelmointi 1987-1988)
Factor / Jarkko Tuohimaa (synat, live perkussiot 1992-1993)
Meelis Niin (live soundit 1991-1995)