Tampere Goth City -osa 2: Varhaisvuodet

Varhaisvuodet:

Mustahuulet, Bowie-lapset, synkkikset...

Gootti-termin vakiintuminen alakulttuurin nimeksi vei vuosia, niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Sitä ennen eri puolilla maailmaa puhuttiin joskus Bowie-lapsista, välillä post punkista tai positive punkista ja toisinaan synkkiksistä. Briteissä osa ryhmästä tunnettiin pitkistä sadetakeista ja lierihatuista tai sitten vahvoista meikeistä ja revityistä verkkoasuista. Jenkkien varhainen goottiscene oli löytänyt tukikohdakseen Kalifornian ja sitä kutsuttiin nimellä death rock. Suomessa oltiin mustahuulia. 

Ennen legendaarisen maineen saanutta Lontoon Batcave-klubia oli samanhenkisiä ”pre-gootteja”, futuristeja ja uusromantikkoja liikkunut jo DJ/muusikko Rusty Eganin ja Visagen pomomies Steve Strangen David Bowie-illoissa Billy's-klubilla (1978, Billy's vaihtoi myöhemmin nimekseen Gossips) ja sittemmin kaksikon pyörittämällä uusromantikkojen Blitz-klubilla Covent Gardenissa (1979-1980). Rusty Egan auttoi myös uransa alussa ollutta Specimen-orkesteria ja heidän toimestaan syntyi Batcave (1982-1986, paikkana ensin Gargoyle-klubi ja sitten Gossips Sohossa).

Ensimmäinen goottirockin aalto saatiin Suomeenkin muodikkaasti melkein reaaliajassa. Trendsetterit olivat käyneet Englannissa kielikursseilla ja interreilaamassa, nähneet bändejä, käyneet klubeilla ja tuoneet uunituoreita levyjäkin kavereille ihmeteltäväksi. Tuolloin kuviot olivat hyvin pääkaupunkikeskeisiä, mutta bändejä syntyi kyllä ympäri Suomea. Musta Paraati oli aikakauden ehdoton johtotähti. Moni muukin orkesteri pääsi levyttämään, osa jopa isoille levy-yhtiöille ja nousi listoille asti.

Alkuvuosien suomalaiset bändit kirjoittivat tekstinsä pääosin omalla äidinkielellä, joten aikakauden mustahuulien suosio jäi harmittavan paikalliseksi. Musiikillisesti moni olisi ollut valmis kilpailemaan isommillakin areenoilla. Jälkikäteen on tuon ajan bändeiltä julkaistu ulkomaiden markkinoilla mm. USA:ssa Belaboriksen (Dark Entries Records, 2013) ja Musta Paraatin (Cleopatra, 2018) albumit. 

Mustahuulien kulta-aika kesti vain muutaman vuoden. Monta hienoa bändiä teki monta hienoa levyä, mutta lopetti uransa liian lyhyeen. Muutama onneksi aktivoitui uudestaan 2000-luvulla, mutta aivan liian moni vaipui unohduksiin.

Seuraava aalto toi mukanaan uudet esiintyjät, uudet klubit, kitaroiden lisäksi syntikat yleistyivät ja saksofoni katosi rokkibändien soitinvalikoimasta lähes kokonaan. Laulukieli vaihtui pääosin englanniksi. Elettiin 80-luvun jälkimmäistä puoliskoa ja tällä kertaa keskipisteeksi muodostui Tampere.

Enää goottilevyjä ei julkaistu isojen levy-yhtiöiden toimesta, mutta pelastukseksi Suomeenkin syntyi useita pienlevy-yhtiöitä ja keikoilla myytiin kädestä käteen omakustannelevyjä. Osa artisteista lähti tavoitehakuisesti kohti laajempia markkinoita kotimaan rajojen ulkopuolelle. Tämän aallon bändeistä pisimmälle pääsi nyt jo 35 vuoden yhtäjaksoisen uran tehnyt Two Witches. 

Tampereelle goottikulttuuri rantautui 80-luvun puolivälissä. Yksittäisiä gootteja oli toki näkynyt katukuvassa aiemminkin, mutta harvakseltaan ja nekin muutamat pioneerit sekoittuivat pääosin paikalliseen punk-sceneen. Osin samat tyypit vaikuttivat yhtäaikaisesti molemmissa ryhmissä, monet punkkarit kuuntelivat sujuvasti myös varhaista goottirockia ja useimmat ensimmäisistä ”gooteista” olivat lähtöisin punkkarien keskuudesta. Tampereella väki koostui punkkarien lisäksi futu- ja industrial-diggareista, mutta varsinaisia uusromantikkoja ei pienessä sisämaakaupungissa liiemmin katukuvassa näkynyt. Yhtä kaikki, tavallaan samaa mustahuulien ryhmää oltiin kuitenkin koko porukka.

Mustat vaatteet yhdisti jengiä. Tai paremminkin erotti tavallisesta kansasta. Nykyvinkkelistä katsottuna saattaa kuulostaa oudolta, mutta noihin aikoihin juuri kukaan ei pukeutunut mustaan. Ei ainakaan kokonaan. Valtaosa nuorisosta vaelsi vanhempiensa jalanjäljissä harmaan ja ruskean sävyissä, muodikkaimmat liikkuivat kasaripopin videoilta tutuissa pastelliväreissä ja suuri massa kivipestyissä vaaleansinisissä denimeissä. Musta oli alakulttuurien väri, eikä sitä väkeä tuolloin vielä mitenkään liiaksi kaupungilla näkynyt. Mustassakin oli toki oma ”väriskaalansa”. Punkkareilla ehkä vähän enemmän prätkärotsia, nahkatakin etumus vuorattuna niiteillä ja selkämykseen maalattuna suosikkibändien logoja, jalassa mustat farkut.

Gootti ja synapoppari tunnistivat toisensa tietynmallisista puvuntakeista, kauluspaidoista ja kangashousuista. Takkien ja housujen leikkaus erosi radikaalisti taviskansan smart casual-puvuista. Joy Division ja New Orderin pukeutumistyyli oli helposti hankittavissa ja tunnistettavissa. Mutta mikä tärkeintä, väri kaikessa pukeutumisessa oli mustaakin mustempi.

Toki myös hiustyyli erotti alakulttuurit massasta. Punkkarien irokeesit, futujengin sliipatut leikkaukset ja edessä roikkuvat hiukset, billyväen rasvisletit ja goottien krepatut tai hiuslakalla ylösnostetut kampaukset aiheuttivat taviskansassa sekä ihastusta että närkästystä.

Vaikka Tampereella ei mitään Kill Citya tai Lepakkoa vastaavaa paikkaa ollutkaan (ja Safety Pins -klubi 70- ja 80-lukujen taitteessa Sammonkadulla Kalevassa oli selvästi punkkarien juttu), täälläkin nähtiin myös ulkomaisia post punk- ja synapoppibändejä, mm. Killing Joke, Classix Nouveaux kahdesti ja The Lords of the New Church peräti kolmeen kertaan. Tämän lisäksi keikoilla kävi tietysti punk-bändejä kuten Dead Kennedys (Jello Biafran vielä laulaessa), Johnny Thunders, The Ramones, 999 ja U.K. Subs.

 

The Lords of the New Church, Teku, Tampere (valokuva: Jyrki Witch)

Helsinki oli vielä tuolloin kulttuuritarjonnaltaan valovuoden meitä edellä ja vaikka Tampere on suomalaisen teatterin koti, ei pienen tehdaskaupungin taidetarjonta kokonaisuudessaan ollut samaa luokkaa kuin pääkaupunkiseudulla ja esimerkiksi suurin osa ulkomaisista bändeistä Alien Sex Fiendistä Siouxsie & The Bansheesiin esiintyi vain Helsingissä. Mutta oli meillä kuitenkin jotain mikä helsinkiläisiltä puuttui, nimittäin Epe's Music Shop. Epesin valikoima oli noihin aikoihin ennakkoluulottomuudessaan jossain aivan omassa sarjassaan. Monet saapuivat sekä Helsingistä että maakunnastakin kuin pyhiinvaellusmatkoille levyostoksille Epesille. Ja kyllä sinne tuli sitten kannettua omistakin vähistä rahoista melkoisen iso osa.

Tampereen pienet goottipiirit koostuivat siis lähtökohtaisesti goottirokkareista, hieman perus-hc:ta laajemman musiikkimaun omanneista punkkareista ja industrial-konemusiikin diggareista, unohtamatta tuota niin sanottua synkemmän (tai miten asiaa nyt kutsuttaisiinkaan, vaihtoehtoisen tai marginaalimman tai dekadentimman) synapopin fanikuntaa, joille esikuvia olivat mm. Clan of Xymox, Depeche Mode, Soft Cell, Psyche, Visage, Japan ja Propaganda. Kotimaisista orkestereista suurimmassa suosiossa olivat tuolloin Musta Paraati, Organ, Belaboris, Päät ja Shadowplay. Toki Tampereen omat post punkin edustajat kuten Kuolleet Kukat ja Pyhät Nuket nauttivat suosiota myös goottirokkarien keskuudessa.

Minä päädyin mukaan heti 80-luvun alussa, vaikken vielä tuolloin mihinkään genreen tai ryhmään tiennyt kuuluvanikaan. Eikä ainakaan minulla ollut mitään tietoa mistä moista ryhmää olisin edes lähtenyt etsimään, mikäli sellaista vielä tuolloin olisi Tampereella edes ollut ja teinipojalle Helsinki oli kovin kaukana.

Ensin löytyi musiikki. David Bowie oli ollut jo 70-luvulta minulle se kiistaton kuningas, eikä Bowien fanituksen suhteen ole mikään muuttunut vuosikymmenten kuluessa. Sitten löytyi Joy Division ja heti perään Bauhausin Bela Lugosi's Dead. Sen jälkeen iski sellainen dekadentimpi synapop, porttina toimi Soft Cellin debyyttilevy Non Stop Erotic Cabaret. Sitä seurasi Depeche Mode, alkuvuosien Human League ja Japan. Yläasteella olin kuunnellut Bowien lisäksi iloisessa sekasotkussa rinnakkain punkkia, rockabillyä ja discoa, lukioon mennessä linja pyöri jo kolmion Bowie, goottirock ja synapop ympärillä.

Aikakaudella ennen internetin ihmemaailmaa luettiin kovasti lehtiä. Kotimainen (ja Tampereella toimitettu) Soundi oli jo 80-luvun ensimmäisinä vuosina julkaissut monen sivun artikkelit mm. Bauhausista, Japanista, Virgin Prunesista, The Lords of the New Churchista, Heaven 17:sta, DAF:ista ja Joy Divisionista, sekä nostanut haastattelunsa yhteydessä oikein kansikuvajutuksi Siouxsie & The Bansheesin.

Tässä kohtaa on pakko mainita kotimaiset vaihtoehtolehdet Aloha, Uusi Laulu ja Scandal, jotka myös esittelivät aktiivisesti niin futu-, post punk- kuin alternative-artisteja, sekä kertoivat valokuvien kera Lontoon ja Berliinin klubielämästä ja monesta muusta aihepiiriin liittyvästä kiinnostavasta ilmiöstä.

Brittiläisiä musiikkilehtiä pystyi pikaisesti silmäilemään Stockmannilla ja pidempi syventyminen tehtiin sanakirjan kanssa kirjaston lehtilukusalissa. Pääkirjaston valikoimiin kuului useampikin englanninkielinen rokkijulkaisu Melody Makerista Soundsiin ja New Musical Expressiin, myöhemmin 80-luvulla myös Q. Lisäksi löysin jostain divarista ison nipun legendaarista Zig Zag -lehteä, aarre joka on edelleen hyvässä tallessa kirjahyllyssäni.

Nähtyäni Brittien musiikkilehdistä (sekä Alohasta ja Uusi Laulu-lehdestä) ensimmäiset kuvat Lontoon goottien ja uusromantikkojen klubeilta olin valintani tehnyt. 80-luvun alun Suomi oli niin harmaa, että seksikkäisiin asuihin pukeutuneet naiset, meikkaavat pojat ja kaikki muu teki vaikutuksen herkkään teinipoikaan. Ne hiukset, vaatteet ja staili kokonaisuudessaan. Itselläni tuo vaikutti osaltaan myös BDSM-kulttuurin löytämiseen. Tuolloin useampi orkesteri varhaisesta Adam & The Antsista Siouxsie & The Bansheesiin käytti lava-asuissaan, promokuvissaan ja lyriikoissaan BDSM-kuvastoa. Hieman myöhemmin samaa tematiikkaa esiintyi myös Depeche Moden ja Soft Cellin tuotannossa.

Kun lisäksi musiikki itsessään kuulosti juuri oikealla tavalla kiinnostavalta ja sopivan undergroundilta, "omalta jutulta, jota edes kaveripiiri ei oikein ymmärtänyt", ei tarvitse ihmetellä miksi tätäkin tarinaa nyt kirjoitan.

-Jyrki Witch