WAVE-GOTIK-TREFFEN 2023
26.-29.05.2023, Leipzig, Saksa
Kesä meni ja tilalle vaihtui talvi, eli Suomen oloissa ainakin tämän jutun tekijöille ihan liian pimeä ja kylmä vuodenaika, joten muistellaan hetken verran lämpimiä kesäkelejä ja menneen festivaalisesongin suurinta goottiscenen tapahtumaa, eli toukokuun lopussa järjestettyä Leipzigin Wave-Gotik-Treffeniä.
Torstai 25.05.2023
Heti alkuun on annettava Air Balticille täydet pisteet logistiikasta. Hieman ennakolta nosti jännitysmomenttia, kun lennot Tampereelta Berliiniin oli reititetty Latvian kautta ja koneen vaihtoon oli aikataulujen mukaan varattu ruhtinaalliset 35 minuuttia aikaa. Vaikka Riika on tuttu kenttä, pisti silti miettimään, ehtivätkö laukut samaan koneeseen. Mutta kenttähenkilökunta osasi hommansa ja matkatavarat saapuivat ajallaan Berliiniin. Nostan tässä kohtaa hattua.
Aamiainen Berliinissä, junaan kohti Leipzigia, kirjautuminen hotellille ja suunnaksi messukeskus Agra, jotta saatiin rannekkeet ja festivaali voi alkaa. Varsinaisesti festivaalin ensimmäinen päivä on perjantai, mutta useiden vuosien ajan on ollut käytäntönä aloittaa WGT-viikonloppu torstaina ja siksi kaupungissa järjestetään niin virallisia kuin epävirallisiakin varaslähtöbileitä. Siitä syystä mekin saavuimme Leipzigiin jo torstaina.
Tällä kertaa tarjolla olisi ollut DJ-vetoiset bileet kahdessa eri salissa Agralla, perinteinen ”WGT EBM Warm-up Party” Felsenkellerin molemmissa saleissa (ja soittamassa mm. Wulfband, The Invincible Spirit, Mvtant ja Chrome Corps), sekä Darkflower-klubilla keskustassa ”WGT-Willkommens-Partyt”, jossa soittamassa oli useita tiskijukkia, myös Club Infektion NoiZu Suomesta.
Mietimme ensin Felsenkelleriä, koska siellä illan olisi avannut aikoinaan Lumouksessakin vieraillut dark ambient-artisti Darkrad, mutta valitsimme lopulta viime vuosien tapaan Moritzbastein ja Electro All Stars-keikan. Haujobbin Daniel Myerin ideoima formaatti järjestettiin nyt jo neljättä kertaa ja varsinkin kahdella ensimmäisellä kerralla ilta on ollut esitysten suhteen hyvin viihdyttävä, viime vuonnakin vielä ”ihan ok”. Ideana on siis kolmen taustamuusikon hoitamien konepohjien avustuksella esittää covereita klassikkobiiseistä ja solisteina on vaihtuva joukko vierailevia laulajia, tällä kertaa Daniel Myerin lisäksi muun muassa Dennis Schober (Solitary Experiments), Ralf Donis (Love Is Colder Than Death), Erk Aicrag (Hocico, Rabia Sorda), Dina (Spain), Hannes (Kartagon), Frank (Frank The Baptist), Dorain ja Geneviéve Pasquier, sekä jokunen minulle tuntematon vokalisti.
Moritzbastein pieni sali oli ääriään myöten täynnä ja ulkopuolella pitkä jono yrittämässä sisäänpääsyä. Kuuntelin reilut kymmenen biisiä. Joko idea alkaa olla vanhentunut tai sitten tämä on tehty vuosi vuodelta heikommin. Muutamaan biiseistä oli taustat rakennettu vähän sinnepäin ja osa laulajista oli ihan hukassa niin lyriikoiden kuin sävelen kanssa, eikä heikot taustat ainakaan tukeneet solistien suoritusta. Yksi näkemistäni esityksistä oli todella hyvä (biisinä Eurythmics:in Sweet Dreams), yksi tarpeeksi kieli poskessa esitys ollakseen hauska ja loput muistuttivat lähibaarin karaokea vaihtelevan tasoisilla laulajilla.
Tuli taas todistettua, että omaperäisinkään bändin solisti ei aina ole hyvä karaokelaulaja (ja vastavuoroisesti lähibaarin karaokekuningatar ei välttämättä sovellu bändin keulille). Huhujen mukaan suoritukset paranivat loppua kohden, mutta siinä vaiheessa olimme jo siirtyneet tapaamaan tuttuja toisaalle Moritzbastein sokkeloissa.
Ilta oli vielä nuori, joten Moritzbastein jälkeen suuntasimme Darkflowerin ”Suomi-iltaan”. NoiZun mukana olo on taannut Darkflowerin varaslähtöbileisiin oikein kattavan edustuksen suomalaisia festarivieraita jo edellisinäkin vuosina ja samalla kaavalla mentiin myös tällä kertaa. Ensi vuonna paikaksi vaihtunee joku muu, koska uutisten mukaan Darkflower sulkee ovensa kohonneiden vuokrien takia.
Perjantai 26.05.2023
Taas olisi ollut tarjolla paljon mielenkiintoisia artisteja eri puolilla kaupunkia. Ensikertalaisille tulee aina shokkina, kun Leipzigiin päästyään tajuavat eri keikkapaikkojen sijaitsevan ympäri kaupunkia ja matkoihin ratikoilla, busseilla ja junilla palaa oikeasti niin paljon aikaa, ettei koskaan ehdi nähdä kuin muutaman artistin päivässä. Ikävän usein juuri ne ”kaikkein mielenkiintoisimmat” bändit soittavat keskenään samaan aikaan, mutta useiden kilometrien päässä toisistaan. Siksi kannattaa yleensä valita yksi tai kaksi lavaa per päivä ja mahdollisesti tutustua myös itselle entuudestaan tuntemattomiin yhtyeisiin, ennemmin kuin koittaa epätoivoisesti singahdella eri puolille kaupunkia.
Meiltä jäi perjantaina näkemättä mm. Ikon, Chameleons, Qntal, Kaelan Mikla, Nikolas Schreck ja Patenbrigade:Wolff, mutta aina ei ehdi kaikkialle. Valitsimme suosikkipaikkamme Täubchenthalin, koska siellä oli tarjolla koko illaksi gootti- ja death rockia.
Rosegarden Funeral Party
Illan aloituksena Rosegarden Funeral Party, death rock/ post punk-trio Dallasista, Teksasista. Oikein maukasta rokkia oli tarjolla ja solisti Leah Lane on juuri sopiva keulakuva bändille. Yhtyeen musiikissa oli death rockin ja post punkin lisäksi kuultavissa myös new waven ja perinteisemmän goottirockin sävyjä, pariin otteeseen hieman jopa poppia.
Täubchenthal on keikkapaikkana ihan parhaasta päästä. Kaksikerroksisen salin eri puolilta näkee hyvin lavalle, merkkaripisteet on sijoitettu rauhallisempaan aulaan, baareja on useampia eri puolilla aluetta ja hyvällä säällä iso sisäpiha on aivan loistava paikka viettää esiintyjien välillä aikaa tapaamalla muita festarikävijöitä. Heti ensimmäisenä päivänä vastaan tuli tuttuja New Yorkista, San Antonionista, Briteistä ja Saksasta. Samantyylinen musiikkimaku yhdistää väkeä ympäri maailmaa.
Seuraavana lavalla esiintyneeseen bändiin on oma suhtautumisemme ollut jo pidempään vähän kaksijakoinen. Parhaimmillaan yhtye soittaa hyvin tehtyä ja vivahteikasta goottirockia, huonoimmillaan aivan järkyttävän vastenmielistä ja tasapaksua metallia. Kyseessä oli siis saksalainen Aeon Sable. Tälläkin keikalla fiilikset vaihtelivat setin edetessä hyvän ja huonon välillä.
Aeon Sablen jälkeen piti siirtyä varaamaan hyvät eturivin paikat, koska vuoron sai (ainakin meille) festivaalin odotetuin yhtye, uudelleen koottu ranskalainen Corpus Delicti. Oli tätä comeback-rundia ilmeisesti joku muukin odottanut, sillä harvoin on nähty Täubchenthalia niin täynnä väkeä jo näin varhaisessa vaiheessa festivaalin aloitusiltaa. Moni ihmettelikin aivan syystä, miksei Corpus Delictia ollut laitettu soittamaan esimerkiksi Agralla, mutta toisaalta täällä pääsi näkemään yhtyeen paljon lähempää, mikäli vain tajusi saapua ajoissa paikalle.
Hienon setin olivat iltaan valinneet. Aloituksena debyyttialbumin nimibiisi Twilight, jota seurasi ensimmäinen sinkkubiisi Noxious ja sitten Dusk of Hollows. Bändi oli todella hyvässä vedossa. Alkuperäinen rumpali Roma ei ollut enää tahdittamassa tässä uudelleen kasatussa kokoonpanossa, mutta muut jäsenet oli saatu mukaan ja Sébastien Pietrapianan ääni oli edelleen hienossa kunnossa. Yhdentoista biisin setin lopetuksena komea nelikko Patient, Lorelei, Broken ja huipennuksena kuultu Saraband. Odotus oli palkittu ihan täydellisesti.
Corpus Delicti
BFG
Perinteistä goottirockia tarjosi seuraavakin yhtye, kun lavalle nousi brittiläinen BFG. Edellisen kerran näimme herrat muutamaa vuotta aiemmin Felsenkellerissä ja ihan mallikkaasti bändin kitaravetoinen goottirock soi edelleen. Yhtye teki lyhyen uran 80-luvun puolivälin kieppeillä ja kiersi muun muassa New Orderin lämppärinä yhden rundin vuonna 1986, mutta hiipui sitten unohduksiin. Uusi tuleminen nähtiin 2016 ja siitä saakka ovat keikkailleet ja tehneet uutta materiaaliakin. BFG edustaa sellaista mukavalla tavalla retroa, melodista goottirockia, joka sopi hyvin WGT:n perjantai-iltaan.
Täubchenthalin bänditarjonnan päätti Skeletal Family. Harvoin pystyy sanomaan mistään artistista, että laulusolistin vaihto tekee yhtyeelle hyvää, mutta Skeletal Familylle kävi näin. Ehdimme nähdä comebackin jälkeisen Skeletal Familyn pariin kertaan alkuperäisen solistin, Anne-Marie Hurstin kanssa esiintymässä ja erityisesti jälkimmäinen kerta Puolan Castle Partyssa ei ollut kovin mairittelevaa suorittamista. Anne-Marie jätti yhtyeen, perusti uudestaan toisen vanhan orkesterinsa Ghost Dancen ja muut Skeletal Familyn soittajat jatkoivat keulillaan uusi solisti, Anneka Latta.
Keikka oli paljon energisempi kuin aiemmilla näkemillämme kerroilla. Koko bändi oli saanut selvästi uutta virtaa solistivaihdoksen myötä ja hyvin Anneka myös onnistui tehtävänsä täyttämään. Oikein mainio päätös perjantaille ja sen jälkeen meidän osaltamme suunnaksi hotelli.
Skeletal Family
Lauantai 27.05.2023
Toisena päivänä näkemättä jäi ainakin Das Ich, Undertheskin, (jälleen) Qntal, Goethes Erben, Absolute Body Control, Ghosting, La Scaltra, Golden Apesin 25-v juhlakonsertti, Merciful Nuns ja Agran yökonsertti, jossa esiintyi Cold Cave. Toki monta, monta muutakin yhtyettä olisi lauantaina esiintynyt, erityisesti Agran EBM-tarjonta olisi ollut melkoisen nimekäs, kun lavalle nousivat Nachtmahr, Hocico, Covenant ja Front 242. Mutta me valitsimme jälleen gootti- ja death rock-bändit, eli lauantainakin kulku suuntautui Täubchenthalille.
Heti aloituksena nähty 1919 oli sen verran toimiva orkesteri, että keikan jälkeen piti kurvata merkkarikioskin kautta ja hakea omaan hyllyyn uusin albumi Citizens of Nowhere. Myös 1919 ehti ihan scenen ensimmäisten bändien joukossa tehdä lyhyen uran 80-luvun alussa ja hajosi jo vuonna 1983. Rumpali Mick Reed perusti post punk-yhtye The Hiven ja alkuperäisen 1919 muut soittajat Another Cineman. Nykyisessä 1919-orkesterissa on mukana 80-luvun kokoonpanosta ainoastaan Mick Reed, mutta komeasti uudetkin jäsenet tonttinsa hoitivat.
Seuraavana vuorossa olikin illan taideosuus, kun Cinema Strangesta tuttu Lucas Lanthier esitti soolosettinsä. Tässä kohtaa sana ”esiintyminen” oli hyvin paikallaan. Artisti, kitara ja tuoli… ja lopputuloksena hypnoottinen, sekä välillä poikkitaiteellinenkin kokonaisuus. Biisejä, tarinaa ja performanssia. Tämä ei ehkä toimisi levyltä kuunneltuna, mutta oli kyllä ihan näkemisen arvoinen esitys.
Bloody, Dead & Sexy oli häpeilemättömästi death rockia, kuten koko uransa ajan on ollutkin. Vaikka minua on aina huvittanut, miten Rosa Iahn onnistuukin välillä kuulostamaan niin Rozz Williamsilta, aina fraseerausta myöten, on pakko myöntää Bloody, Dead & Sexyn olevan todella toimiva livebändi ja yhtyeellä on oikeasti hyviä biisejä.
Tässä kohtaa pohdimme vakavasti pikaista siirtymistä Felsenkellerin suuntaan, koska tarjolla olisi ollut Grausame Töchter ja varmasti näkemisen arvoinen show. Felsenkeller on valitettavasti hieman pieni keikkapaikkana ja tietäen Grausame Töchterin suuren suosion ja siitä johtuvan tilanahtauden, päätimme jäädä Täubchenthalille katsomaan Frank the Baptistia.
Ei toki ollut huono valinta tämäkään, takuuvarma esitys jälleen kerran ja heilläkin oli joku juhlavuosi-special, olisiko tullut täyteen 25 vuotta uraa. Frank the Baptist tuntuu olevan melko usein WGT:n tarjonnassa, sen verran monta kertaa on meidänkin silmiimme osunut.
Illan viimeisenä oli jälleen legendaosastoa tarjolla, kun lavalle asteli The March Violets. Vuonna 1981 Leedsissä perustettu ja seuraavana vuonna debyyttisinglensä julkaissut yhtye oli saanut vahvistukseksi basisti William Faithin (Faith & the Muse, Rozz Williamsin Christian Death, Wreckage, The Bellwether Syndicate) ja todella energisen keikan trio WGT:ssä tarjoili.
Vielä olisi ollut alkuperäisessä suunnitelmassamme jäljellä ”Obsession Bizarr” fetish-bileet Volkspalast Kuppelhallessa, mutta paikka sijaitsi aivan toisella puolella kaupunkia ja myös kaukana hotellilta, joten aina ei jaksa ja päädyimme sen sijaan jäämään hetkeksi tanssimaan When We Were Young-bileisiin Täubchenthalilla. When We Were Young-bileissä soi aina takuuvarmasti juuri meidän makuumme sopiva musiikki.
Sunnuntai 28.05.2023
Taas jäi monta artistia näkemättä, mutta sunnuntainakin meitä eniten kiinnostavan lavan valinta oli lopulta aika helppoa. Suunnaksi valikoitui Agra, mutta sitä ennen pakolliset vierailut Heidnisches Dorfin keskiaikamarkkinoille ja Agran ykköshallin dark market-ostoskierrokselle.
Heidnisches Dorfin keskiaikamarkkinoilla oli esiintymässä mm. rock- ja folk-musiikkeja yhdistellyt Kapeiken (vaikka yhtyettä ei käsiohjelmassa mainittukaan, eli ilmeisesti joku bändi oli perunut osallistumisensa).
Esikuvat Joy Divisionista Chameleonsiin näkyivät kyllä, samoin punkvaikutteet, mutta soundi ja soittotyyli olivat 2020-lukua. Biisien väleissä pitkiä poliittisia puheita, sekä sodan ja Jenkkien kritiikkiä. Shown keskipisteenä olivat kitaristi-solisti Dusty Gannon ja kosketinsoittaja Emily Freedock. Muut soittajat jäivät kaksikon varjoon, mutta ehkä näin oli tarkoituskin. Vihainen meininki ja tylyt biisit, toimi ainakin meille molemmille.
Pakko tunnustaa, että vaikka omassakin hyllyssä on yhtyeen tuotantoa, näin nyt ensimmäisen kerran Lebanon Hanoverin lavalla. En enää ihmettele lainkaan, miksi tämä duo on noussut oman genrensä suunnannäyttäjäksi. Agran iso lava on osoittautunut aivan liian isoksi esimerkiksi She Past Away:lle, mutta Lebanon Hanover osasi ottaa yleisön sen verran vakuuttavasti, että onnistuivat kaksin täyttämään lavaa tarpeellisessa määrin. Vaikuttava keikka kaikkinensa.
Diary of Dreams on tullut nähtyä useita kertoja 90-luvulta tähän päivään mennessä, Agrallakin ensimmäisen kerran jo vuonna 2000 ja muutamaan kertaan on tullut jaettua lavakin yhdessä. Adrian Hates, kulloisenkin kokoonpanonsa kera, on ollut aina todella hyvä livenä ja hittibiisejä riittää, tarvittaessa vaikka useampaan settiin samalle illalle. Tällä kertaa kuultiin mm. Butterfly:Dance, King of Nowhere, The Curse ja lopetuksena Traumtänzer. Mutta sen kuuron äänimiehen voisi korvata jollain osaavammalla. Pelkkä äänenpaineen lisääminen ei paranna soundia, vaan tuhoaa nyanssit ja nyt sitä ääntä tuli siihen malliin, että välillä oli fyysisesti paha olo salin etuosassa keikkaa seuratessa. Toki, jos tarkoitus oli saada kaikille rytmihäiriö, niin oikealla tiellä ollaan. Jossain kolmannen biisin kohdalla tajusin, kun hattu heilui bassarin iskujen tahdissa. Tuo äänenvoimakkuus sai muutamia biisejä kuulostamaan oikeasti huonolta ja moneen kertaan mietin, että toivottavasti kukaan ei ollut paikalla ilman korvatulppia.
Sunnuntai-illan pääesiintyjän paikka oli ansaitusti varattu Deine Lakaienille. Berliiniläisen kaksikon teemana oli vuoden 1991 klassikkoalbumi Dark Star. Deine Lakaien olisi muutenkin ollut meille tämän vuoden WGT:n odotetuimpien bändien listalla, mutta Dark Star-special teki keikasta sellaisen, jota ei yksinkertaisesti voinut jättää väliin.
Kosketinsoittaja Ernst Horn oli raahannut paikalle melkoisen arsenaalin vanhoja syntikoita ja muita laitteita, joten soundit olivat juuri sellaiset kuin alun perin Dark Star-albumilla kuultiin. Kyseinen levy sisältää useita yhtyeen suosituimpiin kappaleisiin kuuluvia biisejä, kuten nimibiisin Dark Star, Reincarnation, Down, Down, Down ja Love Me To The End. Kaikki nuo kuultiin, kuten koko muukin albumi, sekä vuoden 1986 debyyttialbumilta biisit Colour-ize ja Love Will Not Die. Alexander Veljanov lauloi juuri niin komeasti kuin kaikilla edellisilläkin näkemillämme keikoilla. Upea setti kaikkinensa ja hieno päätös illalle.
WGT:n viimeinen päivä alkaa yleensä perinteisellä Suomi-piknikillä rautatieaseman edustan puistossa. Niin tälläkin kertaa. Paikalle oli saapunut ihan mukavasti väkeä ja viimeisen festaripäivän pohjustaminen sujui rattoisasti tuttujen kesken rupatellessa.
Heidnisches Dorfilta on ihan lyhyt kävelymatka Agralle, joten täysiin ratikoihin ahtautuminen yhden pysäkinvälin ajaksi on aivan turhaa. Töppöstä siis toisen eteen ja suunnaksi messuhallit, jonne saavuttuamme lavalla oli jo industrial-pioneeri Frontline Assembly. Yhtyeen alkuvuosien materiaali oli aikoinaan ihan kiinnostavaa, mutta mitä enemmän yhtye upposi metallimusiikin maailmaan, sen vähemmän bändin materiaali jaksoi kiinnostaa. Pari biisiä jaksoi katsella, sitten siirryimme takaisin ulkoilmaan.
Meidän osaltamme festivaalin viimeisen esiintymisen hoiti The Mission. Saatiin hyvä vertailukohta, kun olimme nähneet yhtyeen tasan viikkoa aiemmin Tavastialla Helsingissä. Hyvän keikan heittivät myös Leipzigissa, mutta tällä kertaa Tavastia vei voiton, niin soundien kuin esiintymisen suhteen.
Leipzigissa keikka oli ymmärrettävistä syistä liki tunnin lyhyempi kuin Helsingissä, joten läheskään kaikkia hittejä bändi ei millään ehtinyt soittaa. Beyond the Palella startattiin, sitten seurasi Into the Blue, Severina, Met-Amor-Phosis, Garden of Delight, Stay With Me, Afterglow, Never Again, Butterfly on a Wheel ja varsinaisen setin päättänyt Deliverance. Encore koostui biiseistä Swoon ja Tower of Strength, jonka aikana nähtiin tietenkin pakollinen ihmistorni yleisön keskellä.
WGT:n muu tarjonta
Keikkojen lisäksi ehdimme käydä ihmettelemässä myös muutamaa näyttelyä. Rautatieasemalla oli tänä vuonna tarjolla The Beauty of Horror -teemainen näyttely.
Yläkuva: Annie Bertham
Alempi kuva: Nichtmokka
Agran kahvioiden yhteydessä olevissa yläkerran tiloissa oli esillä ainakin Annie Bertramin ja nimimerkki Nichtmokkan tauluja.
Jo mainittujen tapahtumien lisäksi WGT tarkoittaa aina myös piknikkejä, näyttelyitä, teatteria, myyntikojuja, kirjallisuusmatineoita ja paljon muuta, mutta tässä oli se mitä meille osui tällä kertaa kohdalle. Ensi vuonna sitten taas lisää.
Teksti: Jyrki
Kuvat: Niina (näyttelyiden kuvat Jyrki)
No comments:
Post a Comment